Geriatrinen nykywestern
Cry Macho (USA 2021). Ohjaus: Clint Eastwood. Käsikirjoitus: Nick Schenk M. Richard Nashin romaanin pohjalta. Pääosissa: Eastwood, Fernanda Urrejola, Dwight Yoakam. 1 t 44 min.
Harvinaisen pitkän tuotantohelvetin kokenut Cry Macho saattaa olla 91-vuotiaan Clint Eastwoodin viimeinen pääroolisuoritus. Varsinkin Broadway-näytelmiä kirjoittaneen M. Richard Nashin (1913– 2000) tunnetuin käsikirjoitus on Sateentekijä (The Rainmaker, 1956), jonka elokuvaversion pääosissa nähtiin Burt Lancaster ja Katharine Hepburn.
Ajan kuluessa Nashin teatteri- ja elokuvatöiden suosio alkoi hiipua. Elokuvakäsikirjoitukseksi tehty Cry Macho ei mennyt kaupaksi, joten Nash sovitti sen 1970-luvulla romaaniksi, josta tuli kohtuullinen menestys. Vasta tämän jälkeen studiot kiinnostuivat tarinasta, ja kierros alkoi uudelleen. Nash päättikin jatkossa kirjoittaa vain romaaneja, koska ”niihin kohdistui vähemmän kritiikkiä”.
Kesti silti yli 40 vuotta ennen kuin rodeoratsastaja ja hevoskasvattaja Mike Milon tarina saatiin valkokankaalle. Välillä päärooliin oli tarjolla Roy Scheider ja jopa Arnold Schwarzenegger, jonka kohdalla projekti tyssäsi avioeroskandaaliin ja kuvernöörin virkaan.
Ikääntyvä (kirjassa 38-vuotias!) Milo (Clint Eastwood) joutuu kohtalon kolhimaksi. Loukkaantuminen rodeossa ja perhetragedia tekevät hänestä yksinäisen ja työttömän. Entinen työnantaja Howard Polk (kantrilaulaja Dwight Yoakum) päättää tarjota Mikelle vielä yhden mahdollisuuden, noutaa poikansa Rafan Meksikosta Teksasiin, pois alkoholisoituneen ja levotonta elämää viettävän äidin luota.
Perille päästyään Milo huomaa, että Leta-äitiä (Fernanda Urrejola) kiinnostaa enemmän Mike kuin autojen varastelua ja muita tihutöitä sekä kukkotappeluja harrastava poikansa. Lyhyen ja vaivaannuttavan kohtauksen jälkeen Rafa löytyykin kukkonsa Machon kanssa. Poika osoittautuu lähinnä Disney-luokan nuorisokapinalliseksi ja seuraa Mikea kukkoineen enempiä vastustelematta. Rafa (Eduardo Minett) ei edes kiroile, mitä nyt kerran siemaisee salaa olutta.
Alkaa luonnollisesti mutkainen paluu Teksasiin, jonka loppuvaiheessa Mike ja Rafa päätyvät rapautuneeseen pikkukaupunkiin. Siellä he tapaavat tarinan hyviksen, ravintolantapaista pitävän Martan (Natalia Traven). Kuinka ollakaan, tämä kiinnostuu Mikestä seurattuaan, miten tämä kesyttää villivarsan alle minuutissa (ilmiselvästi stunt-ratsastajan avulla) ja toimii jopa eläinlääkärinä kaupungin köyhien ja yksinkertaisten, mutta toki viattomien alkuasukkaiden elikoille. Poika löytää isänsä, Mike elämänsä suunnan uudelleen ja kaikki on taas hyvin.
Elokuvasta ei käy täysin selville, miksi Polk haluaa poikansa Amerikkaan juuri nyt. Alkuperäisromaani paljastaa, ettei kyse ole pelkästä halusta tarjota Rafalle paremmat olot, vaan poikaa aiotaan käyttää vipuna pariskunnan avioero-oikeudenkäynnissä. Nashin kirjan terävimpiä särmiä on hiottu pois, ja käsikirjoitusta on hieman tuuletettu. Pölyä ja tunkkaisuutta on silti jäänyt enemmän kuin tarpeeksi kuin myös aivan turhia kohtauksia.
Amerikkalaiset kriitikot ovat kehuneet Cry Machoa kohtuullisesti, mutta uskon, että lisätähtiä on annettu ennen muuta siksi, että yhdeksänkymppinen Eastwood on ylipäänsä jaksanut tehdä elokuvan. Päätähden yli-ikäisyys on filmin pahimpia ongelmia, sen ohella että Meksiko asukkaineen esitetään kaikin puolin rappeutuneena ja jämähtäneenä turmiolana.
Cry Machon tarina on sijoitettu 1970-luvun loppuun, mutta se voisi aivan hyvin kuvata vaikka 1930-lukua. Juuri jutun vanhakantaisuus, perinteisten arvojen kunnioittaminen, lienee ollut pääsyy siihen, miksi Eastwood on halunnut tarinan filmata.
Eastwood tietää kyllä, että hänen fanikuntansa ydinjoukko alkaa olla varsin iäkästä väkeä. Siksikin Cry Machon kerronta on verkkaista ja helposti seurattavaa. Elokuva sopisi hyvin vanhainkodin iltapäivämatinean ohjelmistoon.
Vesa Kataisto
Afroamerikkalainen mestariteos
The Harder They Fall (USA 2021). Ohjaus: Jeymes Samuel. Käsikirjoitus: Samuel ja Boaz Yakin. Pääosissa: Idris Elba, Jonathan Majors. 2 t 19 min.
Suoratoistokanaville piillotetaan nykyään elokuvia, joiden kaikkien pitäisi nähdä. Yksi tällainen on Jeymes Samuelin ohjaama The Harder They Fall, jossa on lähes pelkästään mustia näyttelijöitä. Valkoihoisia nähdään vain statisteina sekä yhdessä kaupungissa, jossa käydään ryöstämässä pankki. Näyttelijävalinnat aluksi kummastuttavat, mutta ei asia ole lopulta yhtään sen epärealistisempi kuin Hollywoodin kultakauden westernit, joissa mustia ei näkynyt juuri edes statisteina. Suurin osa elokuvan hahmoista on aitoja, historiallisia henkilöitä.
Jeymes Samuelin ja eksploitaatioveteraani Boaz Yakinin kirjoittama tarina kertoo siitä, kuinka Nat Love (Jonathan Majors) kostaa lapsena näkemänsä vanhempiensa murhan. Murhaaja on kahta kultaista pistoolia kantava Rufus Buck (Idris Elba). Aikuisena Nat Love ryöstää roistojen ryöstösaaliita ja pyrkii tätä kautta pääsemään lähemmäs kohdettaan. Sekä takaa-ajaja että takaa-ajettu muodostavat ympärilleen kiinteän ryhmän taitavia aseen käsittelijöitä (elokuvan nimeksi suunniteltiin alkuksi The Notorious Nine, joka viittasi ryhmien jäseniin ja oli samalla selvä nyökkäys Tarantinon suuntaan). Mukana on sopivasti myös romantiikkaa. Näyttävä ja jännittävä välienselvittely nähdään Redwoodin kuvitteellisessa kaupungissa. Lopussa odottaa vielä mojova yllätys, joka selittää elokuvan alun murhat.
Ohjaaja on selvästi hakenut vaikutteita kerrontaansa Quentin Tarantinon westerneistä, mutta kyllä tässä kumarretaan juuri sopivasti myös perinteisten länkkärien ja spagettien suuntaan. Lopputulos on hyvin persoonallinen, tyylikäs, vauhdikas ja viihdyttävä. Kokonaisuuden kruunaavat erikoiset musiikkivalinnat, sillä taustalla soi milloin rap, milloin reggae. Elokuvan osatekijät muodostavat harmonisen kokonaisuuden, jota voidaan pitää lähes tulkoon mestariteoksena. Ainoa heikkous on elokuvan lievä ylipituus.
Elokuva on katsottavissa ainoastaan Netflix-suoratoistopalvelussa. Tämä on harmi, sillä suoratoistopalvelut ovat epädemokraattisia laitoksia, jotka ainakin tällä haavaa enemmän vaikeuttavat kuin helpottavat elokuvien yleistä saatavuutta.
Janne Viitala
Oma lehmä ojassa
First Cow (USA 2019). Ohjaus: Kelly Reichardt. Käsikirjoitus: Jonathan Raymond ja Kelly Reichardt Raymondin romaanista The Half-Life (2004). Pääosissa: John Magaro, Orion Lee, Toby Jones.
Olen aina mielenkiinnolla katsonut Kelly Reichardtin elokuvat. Hänellä on selkeästi oma tyylinsä ja rytminsä tehdä elokuvaa. mutta vaikka nämä ovatkin olleet lähes poikkeuksetta arvostelumenestyksiä, ne ovat itselleni toinen toisensa jälkeen jääneet pieniksi pettymyksiksi.
1820-luvun Oregoniin sijoittuva First Cow ei kuitenkaan petä odotuksia. Se peittoaa ne. Kyseessä ei ole tavanomainen länkkäri, mutta se on tarinaltaan tavanomaisempi kuin suurin osa kaikista koskaan tehdyistä lännenelokuvista. Jos sitä yritän johonkin verrata, tulee mieleen, että se on sävyiltään samoilla aalloilla kuin Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kidin jokilauttakohtaus, vaikka juoneltaan First Cowilla ei ole toki mitään tekemistä tuon Peckinpahin elokuvan kanssa.
Tarina kertoo kovanahkaisten turkismetsästäjien kokkina toimivasta Cookiesta (John Magaro), joka kohtaa karkumatkalla olevan kiinalaisen King-Lun (Orion Lee) ja antaa tälle turvapaikan ennen kuin mies seuraavana aamuna katoaa omille teilleen. Näiden kahdet tiet kuitenkin kohtaavat uudelleen ja heidän välilleen syntyy ystävyys, joka johtaa yhteiseen bisnes-ideaan - sekä maitovarkauteen.
First Cow virtaa hiljaa mutta vakaasti kohti loppuaan. Se alleviivaa ystävyyttä ja luonnonläheisyyttä, mutta enemmän kuin puhutuista sanoista elokuvan teemat pulppuavat sen katseista ja kanssakäymisistä. Omintakeisella tavallaan elokuva kertoo kapitalismin synnystä, siitä kuinka betoni syrjäyttää luonnon ja kuinka vähän vuosisadat ovat oikeasti ihmistä muuttaneet.
Kelly Reichardtin elokuvan näennäisen yksinkertaiset raamit ovat jättäneet tilaa katsojalle nähdä niissä omat heijastumansa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että elokuva olisi millään tapaa vaikea taikka abstrakti. First Cow kertoo selkeän autenttisen tarinan, joka on tarkasti ja tunteella näytelty, lämmöllä toteutettu, ja siinä kuplii melankolisen alavireen yllä niin huumoria kuin toimintaakin. Tämän vuosisadan parhaimmistoa.
JT Lindroos
Gheton lehmipojat
Concrete Cowboy. Ohjaus: Ricky Staub. Käsikirjoitus: Staub ja Dan Walser, Greg Nerin romaanista Ghetto Cowboy. Pääosissa: Caleb McLaughlin, Idris Elba, Jharrel Lerome, Method Man. 111 min.
Miten länkkäri voi kuvata suurkaupungin elämää? Ajatus tuntuu paradoksaaliselta, mutta Ricky Staubin ohjaama Concrete Cowboy tarjoaa kuitenkin vastauksen: hyvin voi.
Näyttelijä Idris Elban tuottamassa elokuvassa, jossa hän myös näyttelee yhtä pääosista, kuvataan Philadelphian ghetossa asuvia afrikkalaisamerikkalaisia, jotka pitävät yllä preerioitten vapaiden cowboyiden elämäntapaa: heillä on hylättyihin rakennuksiin tehtyjä talleja, joissa he pitävät ja hoitavat hevosiaan. Välillä he järjestävät kaupungin puistoissa laukkakisoja. Jännittävintä on, että elokuva perustuu todelliseen ilmiöön. Elokuvassa osa näistä asfalttilehmipojista myös esittää elokuvassa itseään.
Concrete Cowboy perustuu Greg Nerin romaaniin, jonka kirjailija teki lukemansa lehtijutun innoittamana. Kirja oli alun perin tarkoitettu nuortenromaaniksi, ja elokuvassa onkin jonkin verran nuortenkirjamaisia kliseitä. Tarina on kohottava kertomus siitä, miten poika ja isä löytävät itsensä ja toisensa, ja mukana on myös romanssi railakkaan lehmitytön kanssa.
Päähenkilöä on elokuvaa varten kuitenkin vanhennettu muutamilla vuosilla, jotta mukaan on saatu vaarallisempia käänteitä, kun päähenkilö on vaarassa suistua rikoksen teille. Cowboyharrastus pelastaa hänet lain paremmalle puolelle. Draamaa saadaan, kun poliisi uhkaa sulkea rähjäiset tallit.
Concrete Cowboy ei ole varsinaisesti länkkäri, mutta se on silti hyvä osoitus siitä, että Villin lännen tematiikkaa ja kuvastoa voi viljellä myös suurkaupungin surkeimmissa ghetoissa. Hiukan samantyyppinen uusi elokuva on Chloé Zhaon Nomadland, jossa tosin ollaan koko ajan kaukana kaupungeista.
Ei ole sinänsä ihme, että tällaisia elokuvia on viime vuosina tehty, sillä Villin lännen kuvasto ja henkilöt kiehtovat, vaikka itse lajityyppi voi tuntua rasistiselta, myös siinä miten vähän niissä on nähty afrikkalaisamerikkalaisia. Toinen Idris Elban tuottama ja pääosittama länkkäri on tällä samalla palstalla Ruudinsavussa arvioitu The Harder They Fall, joka löytyy sekin Netflixistä.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti