Pätevä klassikko vetää yhä
Ernest Haycox: Hyökkäys iltapäivällä (Bugles in the Afternoon, 1944). Suom. Tarmo Haarala. 363 s. Jalava 2023.
Viihteen klassikoihin keskittynyt veteraanikustantamo Jalava on kokeillut kepillä jäätä vakavan lännenkirjallisuuden julkaisijana: alkukesällä ilmestyi Tarmo Haaralan suomennos Ernest Haycoxin laajasta romaanista Hyökkäys iltapäivällä. Kirjan kansi vie mielikuvat enemmänkin vanhan poikakirjan tai jopa sarjakuvan suuntaan, vaikka romaani on laadukkaasti kirjoitettu kuvaus tapahtumista, jotka johtavat Little Bighornin taisteluun, ja lopuksi itse taistelusta.
Ernest Haycox on amerikkalaisille asianharrastajille klassikko, ja hänen maineensa on sinetöinyt John Fordin elokuva Hyökkäys erämaassa (1939), joka perustuu hänen novelliinsa. Haycoxin tarina perustuu vuorostaan Guy de Maupassantin novelliin "Rasvapallo", josta siitäkin on tehty elokuvia. Kummassakin tarinassa kuljetaan hevosvetoisilla vaunuilla vihollisalueen läpi – Maupassantilla viholliset ovat saksalaisia, Haycoxilla intiaaneja. Yksi tarinan päähenkilöistä on huonomaineinen nainen, johon yksi vaunussa matkustavista miehistä rakastuu. Haycoxin novelli on julkaistu suomeksi Viikon kertojat -lehdessä 1950-luvulla. Jos tällaisille novelleille olisi foorumi, tarina ansaitsisi toisen tulemisensa.
Haycoxilta on suomennettu myös muutama romaanimittainen tarina kioskilänkkäreissä. Ne on pilattu huonoilla tai lyhennetyillä suomennoksilla, mutta niidenkin läpi näkyy Haycoxin tapa kirjoittaa runollisia lauseita ja kaunista dialogia, jossa ihmiset kiertelevät omia tunteitaan ja ajatuksiaan.
Vuonna 1899 syntynyt Haycox aloitti uransa jo 1920-luvulla. Hänen esikoisteoksensa oli vuonna 1929 ilmestynyt Free Grass, jossa ajetaan karjaa osavaltiosta toiseen. Haycox julkaisi paljon amerikkalaisissa laatulehdissä, kuten Saturday Evening Postissa ja Collier'sissa. Ernest Hemingwayn tiedetään ihailleen hänen tarinoitaan, samoin Gertrude Steinin. Haycox kuoli vuonna 1951 epäonnistuneeseen sydänleikkaukseen.
Saturday Evening Post julkaisi Hyökkäyksen iltapäivällä jatkokertomuksena vuonna 1943; seuraavana vuonna se ilmestyi ison Little & Brownin kovakantisena kirjana. Kirjasta tehtiin vuonna 1952 elokuva, joka on nähty Suomessa pöljällä nimellä Uljas ratsuväki. Siinä pitkä tarina on lyhennetty puoleentoista tuntiin.
Hyökkäys iltapäivällä on vanhanaikainen lukuromaani. Se on melko laaja, suomennoksessa 363 sivua (mikä tietysti nykyään on aika vähän), ja siinä on lukuisia henkilöitä, joiden tarinaa seurataan vuorovedoin. Tapahtumapaikkana on suurimman osan aikaa Dakotassa oleva ratsuväen kasarmi Fort Lincoln vuosina 1875–1876.
Haycoxin kirjassa on paljon nimenomaan amerikkalaisen kirjallisuuden hyveitä. Yksi näistä on tuntu paikasta. Se on muutenkin oleellista lännenkirjallisuudelle, jossa maisema on tärkeä osa lajityyppiä, mutta harva on siinä yhtä hyvä kuin Haycox. Romaanin alku on komea ja tunnelmallinen kuvaus elokuvista ja televisiosta tunnetusta Villin lännen kaupunkipahasesta: "Kaupungilla on nimi mutta ei hahmoa, ei katua, ei ydintä. Se oli pelkästään viisi rakennusta singottuina vailla harkintaa pölyiselle preerialla Dakotan itäreunalla, ja nämä seisoivat kolkkoina ja jyrkkärajaisina päivän viimeistä auringonvalon virtaa vasten."
Romaanissa on merkittävässä osassa myös kolmiodraama. Se jännittyy kasarmiin tulevan nuoren Josephine Russellin sekä kahden miehen, yksinäisen ja salaperäisen Kern Shafterin sekä hänen vanhan vihamiehensä Garnettin välille. Ratsuväkeen uudestaan värväytyvän sisällissodan veteraanin Shafterin menneisyydessä on rakkaustarina, jonka sydämetön naistenmies Edward Garnett – sotilas hänkin – pilasi, eikä Shafter ole sitä hänelle koskaan antanut anteeksi. Romanssi tuntuu vanhentuneelta eikä nykylukija välttämättä jaksa loputtomia jahkailuja, joita puidaan sinänsä tyylikkäässä dialogissa pitkällisesti.
Haycox kuvaa myös poliittisia juonitteluja, joiden tarkoituksena on ajaa Seitsemännen ratsuväkirykmentin everstiluutnantti George Armstrong Custer epäsuosioon ja pois asemastaan. Tempaukset ärsyttävät Custeria niin, että tositilanteen hetkellä hän tekee huonoja ratkaisuja. Ne johtavat hänen tappioonsa sioux-intiaaneja vastaan käytävässä Little Bighornin taistelussa vuonna 1876.
Legendaarinen taistelu on usein nähty sekä sankarillisena viimeisenä taisteluna, jossa Custer johti miehiään urhoollisesti, että alkuperäisasukkaiden merkittävänä voimanosoituksena ennen heidän lopullista murskaamistaan. (Sama Seitsemäs ratsuväkirykmentti toteutti neljätoista vuotta myöhemmin Wounded Kneen verilöylyn.) Custerin maine on joka tapauksessa viime vuosikymmeninä laskenut radikaalisti, eikä Haycoxkaan häntä ihaile, vaan kuvaa hänet ristiriitaisena ja narsistisena henkilönä.
Little Bighornin taistelussa siouxit pyyhkäisevät koko Custerin rykmentin maan päältä. Custerin tehtyä vääriä ratkaisuja muutkin joukko-osastot olivat jatkuvasti alakynnessä. Haycox kuvaa kaaosta tarttuvasti, vaikka varmasti hänen antamansa kuva ei täysin vastaa sittemmin 80 vuoden aikana syntynyttä käsitystä taistelunkulusta. Kirjassa ei kuvata Custerin kuolemaa tai hänen oman rykmenttinsä tuhoa, vaan näkökulma on koko ajan Kern Shafterin komppania A:ssa, jota majuri Reno johti muutaman muun komppanian ohessa.
Varsinainen taistelu vie Hyökkäyksestä viimeiset vajaat sata sivua. Ne ovat todella jännittäviä, ja ne lukee käytännössä yhdeltä istumalta. Haycox kuvaa uskottavasti fyysistä uupumusta, jota sotilaat kokevat yrittäessään taistella ylivoimaisia vihollisia vastaan. Mistään sankaruudesta ei ole enää kyse, vaan pelkästä yrityksestä jäädä henkiin. Hyökkäys iltapäivällä ei ole millään tavalla pasifistinen romaani, mutta se onnistuu kuvaamaan sotimista niin ettei kenellekään jää epäselväksi, kuinka kammottavaa ja väkivaltaista se on. Kuoleminen on täysin sattumanvaraista eikä riipu yksilön taidoista tai voimista.
Intiaanien kuvaus on romaanissa viisaasti jätetty minimiin, mutta vaikka tämä on tavallaan vähentänyt rasismin määrää, se samalla tekee intiaaneista vain taustaa, jonka omalla äänellä ei ole mitään virkaa. On kuitenkin turha pelätä, että Haycox kuvaisi alkuperäisasukkaita brutaaleina raakalaisina.
Kokenut suomentaja Tarmo Haarala ei valitettavasti aina kovin hyvin selviä Haycoxin proosasta. Tämä tapaa rakentaa monia kohtauksia pelkän he-she-vuorottelun varaan, jolloin kääntäjä joutuu joka kerta keksimään, mitä sanaa käyttää erottaakseen henkilöt toisistaan. Alussa voi syntyä jopa vaikutelma, että kyse on uusista henkilöistä, joiden nimiä ei ole vielä kerrottu, mikä haittaa tarinan seuraamista. Haarala turvautuu usein tämä-sanaan, mikä ei aina auta, ja usein parempi ratkaisu olisi ollut käyttää henkilön nimeä, vaikka se onkin periaatteessa kirjailijan tarkoituksen vastaista.
Juri Nummelin
Toimiva uusi kotimainen länkkäri
Marko Hirsilä: Kuolema kulkee ratsain. 92 s. Nord & Co 2023.
Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia ulottuu vuoteen 1845, ja viimeisten vuosikymmenten kuivaa kautta on paikannut muutama suomalainen kirjoittaja. Marko Hirsilän Kuolema kulkee ratsain on uusin tulokas länkkärimarkkinoille.
Kuolema kulkee ratsain on julkaistu Lind & Co -yhtiön e- ja äänikirjana, ja paperisena se on saatavana Books on Demand -palvelukustantamossa.
Alku on lännentarinoille tyypillinen: muukalainen ratsastaa kaupunkiin. Kuten perinteeseen kuuluu, muukalainen on tullut oikomaan vanhoja vääryyksiä. Samoin James Andersonin nimeä käyttävällä kostajalla on oma erityispiirteensä. Useimmiten länkkäreissä kyseessä on arpi tai erikoinen ase, mutta Hirsilä on valinnut Andersonin erityispiirteeksi kaikille peruskoulun käyneille tutun nokkahuilun. Sillä on merkityksensä tarinassa, mikä on Hirsilältä näppärä veto.
Takaumina kerrotaan, mikä johti James Andersonin pahantekijöitten perässä rajaseudun kaivoskaupunkiin. Tarinaa seuraava korppi istuu myös juoneen ilman päälleliimaamisen tuntua.
Kuolema kulkee ratsain on puhdas western. Romaanissa on mystinen muukalainen, rajaseudun pikkukaupunki ja kostoteema. Samanlaisia tarinoita on kirjoitettu paljon, ja Hirsilän teos sopii joukkoon mainiosti. Tällaisen kirjan olisi hyvin voinut napata R-kioskin telineestä matkaansa vielä 1980-luvulla.
Hirsilän romaani on kerrottu sujuvasti. Tarina kulkee tasaiseen tahtiin kohti loppuhuipennusta. Hirsilä ei tuhlaa mustetta aseitten ja muun varustuksen kuvailuun desimaalin tarkkuudella, vaan aseitten malli avaa tietäjille kaliiperin ja muut nippelitiedot.
James Andersonin tarina avautuu kappale kerrallaan, kuin sipulia kuoriessa. Nykyhetki ja mennyt aika vuorottelevat toimivalla tavalla, vaikka takaumien käyttöä kirjallisuudessa pidetään joskus uskaliaana keinona. Pikkuhiljaa Andersonia kohdannut vääryys paljastuu lukijalle, samoin siihen syylliset.
Anderson toteuttaa kostonsa päättäväisesti, mutta Hirsilä ei ryhdy mässäilemään verellä. Surmat tapahtuvat lyhyen kaavan mukaan ja lähes lakonisesti. Kuolema kulkee ratsain sopii hyvin myös nuoremmille lukijoille.
Tarina olisi ehkä tarvinnut romantiikkaa. Kirja on korkeajännitysmäinen jännitystarina, josta naiset puuttuvat. Muutama lyhyt maininta rouvista ei riitä paikkaamaan sankarin naisenpuutetta. Lisäksi nykyään peräänkuulutettu monimuotoisuus loistaa poissaolollaan. Kuolema kulkee ratsain on valkoisten miesten tarina. Tarina huokuu 1960- ja 1970-luvun arvotuksia eikä ole täysin nykypäivää.
Suomalaisille lännentarinoille tyypillisesti kirjassa on myös suomalainen ulottuvuus, mikä tekee kirjasta kotimaiselle lukijalle kiinnostavan ja ulkomaiselle eksoottisen. Toivottavasti Marko Hirsilä jatkaa länkkärien kirjoittamista. Kertojantaidoiltaan Hirsilällä on mahdollisuus kurotella ulkomaiden markkinoille lännentarinoillaan. Moni kansainvälinen western-pokkari jää hänen kirjansa varjoon. James Andersonin tarina on nyt selvitetty, mutta Villistä lännestä löytyy aina jutunjuurta pätevälle kirjoittajalle.
Esa Paloniemi
Klassikkoja unhon yöstä
Janne Viitala: Hyvät, rajut ja unohdetut. Mestarillisia westernejä klassikoiden varjossa. 272 s. Helmivyö 2023.
Kaksi vuotta sitten Helmivyöltä ilmestyi Anssi Hynysen kirja Rautahevosta Tombstoneen, joka kartoitti lännenelokuvan historiaa klassikkofilmien kautta. Nyt julkaistu Janne Viitalan Hyvät, rajut ja unohdetut nostaa näkyviin vähemmän tunnettuja, mutta silti laadukkaita lännenleffoja, jotka ovat heikosti saatavilla missään tallennusmuodossa ja joita enimmäkseen ei ole esitetty tv:ssäkään lähivuosikymmeninä.
Viitala on aiemmin julkaissut kaksi kirjaa Tex Willeristä ja avustanut ahkerasti Ruudinsavua. Tähän kirjaan hän on kaivanut esiin hienoja elokuvia, joiden soisi pääsevän laajempaan levitykseen. Mykkäelokuvasta Narrow Trail (1917) edetään 2000-luvulle, viimeisimpänä elokuvana on Japaniin sijoittuva Sukiyaki Western Django (2007). Aikajana on siis vielä pitempi kuin Hynysellä.
Ilahduttavasti Viitala on huomioinut myös italowesternit sekä nykylänkkärit. Tekijöistä pääsevät esiin sekä käsikirjoittajat että pohjateosten kirjoittajat, jotka molemmat vieläkin herkästi unohdetaan tällaisissa kirjoissa.
Historiantutkija Viitala sijoittaa esittelemänsä elokuvat laajempaan yhteyteen sekä tarinansa että valmistusmisaikansa puolesta. Tekijöitä esitellään nasevasti, kuvauksista kerrotaan mehukkaita anekdootteja ja teoksia arvioidaan myötäsukaisesti, kuten asiaan kuuluu. Viitala huomauttaa myös anakronismeista, kuten esimerkiksi aseista, joita ei elokuvan tapahtuma-aikaan ollut vielä olemassa.
Kun kirja on vielä kirjoitettu vetävään tyyliin, sitä on helppo suositella niin Ruudinsavun lukijoille kuin kaikille muillekin lännenelokuvista kiinnostuneille.
Varoituksen sana tosin: kirja saattaa innostaa hankkimaan esittelemiään elokuvia omaan kokoelmaan, eikä se ole mikään helppo tehtävä. Joitain sentään saa nähtäväkseen YouTubesta, kuten Viitalakin mainitsee.
Vielä on annettava erikoismaininta JT Lindroosin tyylikkäästä kannesta.
Tapani Bagge
Tex Willerin HC-fanien raamattu
Texyklopedia – Volume II. 356 s. Mölöpoikien Kulttuurisäätiö 2023.
Lännensarja Tex Willer alkoi ilmestyä Italiassa vuonna 1948 eli 75 vuotta sitten, ja Suomessa Tex-liuskalehteä alettiin julkaista 70 vuotta sitten eli 1953. Juhlavuosien kunniaksi meillä ilmestyi perusteellinen fanituote Texyklopedia – Volume II. Tietokirjan julkaisijaksi on merkitty Mölöpoikien Kulttuurisäätiö.
Salaperäiset Mölöpojat ovat kovan luokan sarjakuvaharrastajia Taivalkoskelta, ainakin jos kyse on Tex Willeristä tai Korkeajännityksestä, joista molemmista he ovat tehneet julkaisun. Mölöpojat pitävät salaisuuden verhoa yllään ja esittäytyvät vain pseudonyymeillä: Toveri Naba (päätoimittaja), Paksu, Andi, Ozzy, Eppu, Iso-T, Chubby, Oswald, Gross-Herman, Doppelagent ja Katariina Suuri.
Ensimmäinen Mölöpoikien Texyklopedia ilmestyi 198-sivuisena vuonna 2018. Nyt ilmestynyt Volume II on melkein tuplasti paksumpi. Texyklopedia on omakustanne, jolla ei ole ISBN-numeroa.
Tex-luetteloissa piisaa
Texyklopedian tekijät ovat siis hardcore-Tex-faneja ja kirja on tarkoitettu toisille HC-faneille. Texyklopedia muodostuu pääosin erilaisista Tex Willer -lehteä koskevista luetteloista ja taulukoista sekä Tex Willer -julkaisujen juonitiivistelmistä.
Taulukoita on joka lähtöön, esimerkkeinä mainittakoon tarinalistaus tekijä- ja ilmestymistietoineen alkuperäisessä Italian ilmestymisjärjestyksessä tai Tex-värittäjät aakkosjärjestyksessä ja tarinat. Runsaiden taulukoiden lukemista olisi helpottanut, jos taitossa joka sivun yläosaan olisi lisätty sarakkeiden otsikkorivi, joka kertoisi mitä tietoa kussakin sarakkeessa on.
Nimeään myöten Mölöpojat viljelevät tekstissään huumoria ja itseironiaa. Tekijät kirjoittavat olevansa Wanhan Liiton (isoilla alkukirjaimilla) miehiä, joista vanhanaikainen konekirjoitusfontti oli paras Texissä ja siksi he käyttävät sitä tässä kirjassaankin. Itse taas lukijana taas kiittäisin, jos fontti olisi joku muu ja kappaleet lyhyempiä.
Oman äidinkielemme vastaisesti, mutta englannin kielen meille tuoman nykymuodin mukaisesti nämä Wanhan Liiton miehet kirjoittavat sarjakuvien ja elokuvien nimissä joka sanan isolla kirjaimella tyyliin Kadonneita Laivoja Etsimässä. "Tästä EMME luovu", he ilmoittavat korskeasti. Suomen kielessä myös intiaaniheimojen nimet kirjoitetaan pienellä (kuten sana suomalainen), oli Mölöpoikien periaate mikä tahansa.
Mölöpoikien oman äänestyksen mukaan paras Tex Willer -tarina on Suomessa alun perin 1976 julkaistu ja Kronikassa 2010 uusintajulkaistu Traaginen risti (en suostu kirjoittamaan jälkimmäistä sanaa isolla). Paras Tex-piirtäjä on Traagisen ristinkin piirtänyt Giovanni Ticci. Alkuperäinen Tex Willer -piirtäjä Aurelio Galleppini (Galep) pääsee Mölöpoikien listalla vasta kolmanneksi Guglielmo Letterin jälkeen.
Hieman yllättäen Mölöpojat kritisoivat vahvasti Nuorta Texiä, jonka he väittävät tuhoavan koko sarjan. Itseni mielestä taas Nuori Tex on tuonut uusia tuulia pitkäikäiseen sarjakuvaan.
Tex Willer -tietäjää ja Länkkäriseuran aktiivijäsentä Janne Viitalaa Mölöpojat kiittelevät useaan otteeseen avusta. Jannehan on julkaisut kaksi kirjaa Tex Willeristä, ja Mölöpojat lahjoittivat hänelle 50-vuotislahjaksi tekemänsä Tex Willer -kellon numero 1.
Asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan runsaan Tex-tietouden oikeellisuutta, mutta historianharrastajana luin mielenkiinnolla teoksen lopussa olevan lännenhistoriaa koskevan osuuden. Nopeasti sieltä löytyi virheitä, kuten että 1804 liikkeelle lähtenyttä kuuluisaa lännen retkikuntaa Tyynelle valtamerelle johtivat Lewis ja Clark, ei Lewis ja Grant. Cochisen ja Hullun Hevosen valokuvat kirjassa eivät esitä heitä, sillä kummastakaan ei ole valokuvaa. Kirjassa oleva Doc Hollidayn kuva esittää John Escapulea, vaikka netissä sitä Hollidayksi usein väitetään. Jesse James kuoli 1882, ei 1892. Kirjaan otetun Jamesin veljesten kuvan on väitetty esittävän heitä, mutta väitteen totuudenmukaisuus on hyvin epävarma. Ja niin edelleen.
Tekstitiedon lisäksi Texyklopedia sisältää myös tekijöidensä liikuttavan kömpelöitä sarjakuvia ja muita piirroksia. Kirjan omatekoinen kansikuva on kyllä melko kamala. Samaa kuvaa käytettiin jo Texyklopedian ykkösosassa.
Joka tapauksessa Texyklopedia kertoo pitkäaikaisesta ja paneutuneesta Tex-harrastuksesta. On siinä ollut Mölöpojilla värkkäämistä 356-sivuisessa opuksessa!
Texyklopedian voi tilata Huuto.netin kautta hintaan 27,80 €.
Jukka Sippola
Naisten luontokirjallisuutta 1800- ja 1900-luvuilta
Luonto naisen silmin. Naiset luontokirjoittajina. Toim. ja suom. Tuija Tuomaala. 264 s. Punoskustannus 2023.
Luontokirjallisuus on yleensä yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen yhdistetty termi, jolla tarkoitetaan esseen, matkakirjan ja tunnustuskirjallisuuden välimaastossa liikkuvaa kirjoittamista. Lajityypissä yhdistyvät kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus, jo yli sata vuotta ennen nykyistä narratiivisen tietokirjan ihannetta. Luontokirjallisuuden suuria nimiä ovat Henry David Thoreau, John Muir ja Aldo Leopold, uudemmista esimerkiksi Edward Abbey, jonka mainio Kesä autiomaassa (1968) suomennettiin vuonna 2003.
Toisin sanoen kyse on miehistä. Naisetkin ovat kuitenkin kirjoittaneet luontokirjallisuutta, kuten todistaa Luonto naisen silmin, kokeneen kääntäjän Tuija Tuomaalan kokoama, suomentama ja julkaisema valikoima amerikkalaisten ja englantilaisten naiskirjailijoiden luontokirjallisuutta 1800-luvun puolivälistä 1920-luvulle. Osa kirjoittajista on ollut pitkään unohdettu kotimaassaankin, ja heidät on löydetty uudestaan vasta 1990- ja 2000-luvuilla uusintapainosten ansiosta. Luonto naisen silmin on hieno kulttuuriteko, joka tuo vähän tunnettua kirjallisuutta suomeksi.
Tuomaala esittelee kirjailijat asiantuntevasti aina ennen suomennettua tekstiä. Aiemmin käännettyjä kirjailijoita on mukana vain pari, luontoaiheisista nuortenkirjoistaan tunnettu Gene Stratton Porter ja Arabella Buckley, jolta on käännetty Tieteen satumaailma vuonna 1887. Pätevässä esipuheessaan Tuomaala myös tyypittelee naisten kirjoittamaa luontokirjallisuutta, joka eroaa miesten kirjoittamasta usein siinä, miten se keskittyy pieneen ja paikalliseen. Tämä johtui siitä, että naisten ei aina sallittu kulkea omin päin muualla kuin omassa pihassa ja lähipiirissä. 1900-luvun alun teksteissä näkyy jo se, miten naiset ovat alkaneet vapautua aiemmista kahleista ja pystyneet matkailemaan aiempaa enemmän.
Monet kirjan naisista ovat myös olleet merkittäviä luonnonsuojelijoita. Usea oli mukana esimerkiksi vastustamassa lintujen ja linnunpesien käyttöä koristeina naistenhatuissa. Nyt absurdilta tuntuva idea katosikin 1800-luvun loppuun tultaessa.
Mukana kirjassa on myös James Fenimore Cooperin tytär Susan Fenimore Cooper. Kirjassa on näytteitä hänen teoksestaan Rural Hours (1850), jota on pidetty ensimmäisenä amerikkalaisen naisen kirjoittamana luontokirjana. Se antoi vaikutteita muun muassa Henry David Thoreaulle.
Monet luontokirjoittajat, kuten Thoreau, asuivat Idässä tai korkeintaan Keskilännessä, ja sama koskee myös Luonto naisen silmin -teoksen kirjoittajia. Osa kirjoittaa jopa Uuden Englannin rannikon saarista, kuten Celia Thaxter vuonna 1873. Kyse on kuitenkin aina rajaseudusta, valloittamattomasta erämaasta, jonka tarkkailu itsessään on nautinto.
Samalla naiskirjoittajat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten rajaseutu on kadonnut uudisasukkaiden tieltä. Susan Fenimore Cooper esimerkiksi kirjoitti vuonna 1850 kauniisti siitä, miten joku on kaatanut Oregonissa vuosisatoja kasvaneen männyn, joka on toiminut maamerkkinä metsästäjille ja siirtolaisille. Retkikunta löytää männyn kaadettuna: "Joku oli kaatanut ja jättänyt lahoamaan, joku joka epäilemättä kutsui itseään sivistyneeksi ihmiseksi. Sellaiseen tekoon kykenevä ihminen olisi sopinut Attilan joukkoihin, barbaareihin jotka saivat hupia kaiken sellaisen mataaksi panemisesta, mistä heidän omat hevosensa eivät päässeet yli."
Mary Austinin ja Edna Brush Perkinsin kirjoituksissa päästään lopulta Villiin länteenkin. Kummatkin kirjoittivat Kalifornian ja Uuden Meksikon aavikoista, alueista, joita ei aiemmin ollut pidetty kauniina tai edes kiinnostavina – eihän niissä kasva mitään! Austin ja Perkins käänsivät kuitenkin katseensa nimenomaan autioon aavikkoon ja sen estetiikkaan. Nykyään tuntuu oudolta, että jylhiä kivimuodostelmia tai rotkoja on pidetty mielenkiinnottomina. Varsinkin Perkinsin kuvailut ovat hienoja ja kirjallisesti taidokkaita.
Austin-näyte Tuomaalan kirjassa on peräisin Austinin tunnetuimmasta teoksesta The Land of Little Rain (1903), jossa kirjailija kuvaa Mojaven autiomaata. Toivottavasti Tuomaala ja Punoskustannus julkaisevat teoksen suomennoksena joskus kokonaan.
Suomennokset Luonto naisen silmin -kirjassa ovat pääsääntöisesti hyviä, vaikka ajoittain englanninkielen lauserakenteet paistavatkin läpi.
Juri Nummelin
Kun ruotsalaiset ampuivat tarkoin
Daniel Hånberg Alonso: När svenskarna sköt skarpt. 512 s. Mogwai bokförlag 2023.
Ruotsalainen elokuvatieteilijä Daniel Hånberg Alonso on haastattelussa sanonut, ettei ole länkkäreitten ystävä. Tämä ei ole estänyt häntä kirjoittamasta tiiliskiveä ruotsalaisten rakkaudesta Villiin länteen.
”Olen kirjoittanut elokuvista 20 vuotta, ja kuulin elokuvalajista nimeltä puolukkawestern, joka tarkoitti ruotsalaisten Ruotsissa tekemiä lännenelokuvia”, kertoo Hånberg Alonso. ”Mutta vasta muutama vuosi sitten päätin ottaa selvää, mitä ne ovat. Sain selville, että vuosien mittaan Ruotsissa on tehty westernejä enemmän kuin uskoinkaan. Lisäksi on kirjoitettu kirjoja, perustettu yhdistyksiä ja joukko Villin lännen teemapuistoja. Oli yllätys, millainen länkkärikuume ruotsalaisilla oli, ja tiesin heti haluavani tutkia asiaa."
Ruotsalaisten kiinnostus Villiin länteen on vuosisatoja vanhaa perua. 1600-luvulla Ruotsilla oli siirtokunta Pohjois-Amerikan itärannikolla, jonka asukkaista arviolta puolet oli suomalaisia. Myöhemmin 1800-luvulla Ruotsi oli köyhä maa, josta muutti noin 1,2 miljoonaa ihmistä siirtolaisina Yhdysvaltoihin. Jopa 20 prosenttia Ruotsin väestöstä muutti 1850-luvulta alkaen Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. On vaikea löytää ruotsalaista, jonka sukupuussa ei olisi Amerikan-siirtolaista.
Daniel Hånberg Alonson aiemmin tänä vuonna ilmestynyt När svenskarna sköt skarpt käy läpi ruotsalaisen Villin lännen kuumeen alusta saakka. 1860-luvulla ilmestyivät ensimmäiset lännentarinat ruotsiksi, ja ne inspiroivat muun muassa Peukaloisen retkistä ja Jerusalem-romaanista tunnetun Selma Lagerlöfin ryhtymään kirjailijaksi.
Televisio on Hånberg Alonson mukaan ollut merkittävä Villin lännen tuomisessa Ruotsin kulttuuriin. 1960-luvulla Ruotsin television ohjelmista vastasi Nils-Erik Baehrentz, suuri länkkärifani, joka toi Ruotsiin sarjat Bonanza ja High Chaparral.
Kun Bonanza oli televisiossa lauantai-iltana, puolet aikuisväestöstä katsoi ohjelmaa ja Ruotsi pysähtyi, bingohallien ja tanssilavojen harmiksi.
Ruotsissa on tehty melkoinen määrä puolukkawesternejä, ja kaikki niistä ovat indietuotantoja. Osa on mukiinmeneviä viihdepläjäyksiä, mutta joukkoon mahtuu myös esimerkiksi dansband-musiikkia esittävän Sven-Ingvars yhtyeen Under ditt parasol (1967), joka lähes raunioitti kulttimaineessa olevan yhtyeen.
Kirjassa on oma lukunsa Big-Bengt Erlandssonille (1922–2016), joka loi tunnetuimman ruotsalaisen lännenkaupungin High Chaparralin. Suurella innolla ja isolla rahalla, mutta ilman lupia rakennettu Fort Erlandsson vei Big-Bengtin käräjille, mutta siinä vaiheessa uuden nimen saanut High Chaparral oli Hillerstorpin suurimpia työllistäjiä ja veronmaksajia. High Chaparralia ei ole uhkauksista huolimatta purettu, ja se toimii yhä.
Daniel Hånberg Alonso on tehnyt ansiokasta työtä kirjoittaessaan Villin Lännen tarinan Ruotsissa. Kirja kertoo myös laajemmin lännenelokuvista, erityisesti Itä-Euroopassa kuvatuista eurooppalaisista länkkäreistä. Minulle oli uusi tieto, että Jugoslavian johtaja Josip Broz Tito oli elokuvien ja varsinkin länkkäreitten ystävä, ja Titon merkitys Jugoslavian valintaan kuvauspaikaksi oli suuri. Hänen määräyksestään Jugoslavia tarjosi maisemien lisäksi myös avustajat ja muun henkilökunnan elokuviin.
Hånberg Alonso avaa myös sitä, miten Villi länsi loi Hollywoodin ja Hollywood meidän tuntemamme Villin lännen. Vuosikymmeniä tuottavat westernit olivat suurin osa Hollywoodin tuotantoa, vasta myöhemmin katsojat alkoivat haluta muita elokuvia.
Daniel Hånberg Alonso myös kritisoi lännenharrastusta. ”Ihmiset eivät ole kiinnostuneita todellisesta Villistä lännestä, vaan valheellisesta Hollywoodin Lännestä”, hän sanoo. ”Villi länsi ei ollut niin väkivaltainen kuin väitetään. Kaksintaisteluja kadulla ei juuri tapahtunut, vaan kyseessä on lainaus Euroopan aatelisten kaksintaisteluista.”
Alonson kirja myös naurahtaa hyväntahtoisesti aikuisille miehille, jotka leikkivät inkkaria ja länkkäriä. Villi länsi on miesten maa, niin Hollywoodissa kuin todellisuudessa.
”Villi länsi on aika pölyinen”, Daniel Hånberg Alonso pohtii. ”Perinteisissä länkkäreissä naisen paikka oli lähes aina ilotalossa.”
Tämä ei ole houkutellut naisia mukaan Villin lännen harrastuksiin, mutta Hånberg Alonson mukaan ajat ovat muuttumassa.
”Viime aikoina on tullut tietokonepelejä, jotka sijoittuvat Villiin länteen. Pelaaja voi olla hahmo western-ympäristössä, eikä vain kapakkatappeluissa, vaan leiritulilla, kauniissa luonnossa ja niin edelleen. Nämä pelit houkuttelevat myös naisia”, hän arvelee.
Kuten Suomessa, myös Ruotsissa länkkäreitten suosio on noussut ja laskenut. Elokuvia tehdään nykyään harvakseltaan eikä lännenkirjoja enää juuri kirjoiteta. Useat ruotsalaiset Villin lännen teemapuistot silti toimivat yhä ja kävijät elävät nuoruutensa leikkejä uudelleen.
När svenskarna sköt skarpt on saatavilla Ruotsin kirjastoista kautta maan. Lukijoita aiheelle siis on. Harmillista kyllä, se ei ole saatavana suomenkielellä.
Esa Paloniemi
Kommentit
Lähetä kommentti