Siirry pääsisältöön

Vanha arvostelu: Sininen karhu

Alaskaan sijoittuvan reportaasikirjan arvostelu jostain yhdestä ensimmäisistä Ruudinsavuista.

Lynn Schooler: Sininen karhu. Erään valokuvan tarina. (The Blue Bear, 2002.) Suom. Juhani Lindholm. 349 s. Otava 2002.

Alaskaan sijoittuva Sininen karhu sekoittaa eräkirjaa ja muistelmaa kertoessaan eräopas Lynn Schoolerin ja japanilaisen luontovalokuvaaja Michio Hoshinon suhteesta. Kaikki kiertyy jollain tapaa sinisen karhun, ns. jäätikkökarhun, etsimisen ympärille.
Hoshino on maailmankuulu valokuvaaja, joka saapuu Alaskaan kuvaamaan luontoa. Hänen suhteensa luontoon muistuttaa zeniläistä ajattelua ja hän itse muistuttaa stereotyyppistä viisasta, joka ei välitä itsestään, mutta joka saa muissa aikaan pelkkää hyvää. Schooler, monen trauman ja vamman rampauttama yksinäinen mies, oppii tarinan aika itsestään paljon. Lisäksi hänestä tulee Hoshinon sanoin "aika hyvä" valokuvaaja. Kun sininen karhu lopulta löytyy, Schooler on niin jännittynyt, ettei hän saa siitä otettua kovin kummoista valokuvaa. Sitä ennen kuitenkin Hoshino itse on kuollut Kamtsatkan niemimaalla karhun raatelemana. Se ei edes ole ainoa tragedia kirjassa: Schoolerin erakkous on johtunut vuosia aiemmin sattuneesta tapauksesta, jossa nainen, johon Schooler oli juuri ehtinyt tutustua ja ihastuakin, joutuu sarjamurhaajan uhriksi.
Sininen karhu onkin enemmän selviytymistarina kuin varsinainen eräkirja, vaikka vaellus- ja luontokuvauksia kirjassa on riittämiin. Schooler kertaa myös Alaskan omituista historiaa länsimaisten valloittajien ja tutkimusmatkailijoiden kynsissä ja kuvailee paikallisten alkuasukkaiden uskomuksia ja myyttejä. Kirjassa on sympaattista vaatimattomuutta, mutta välillä myös hieman pakotettua syvällisyyttä. Schooler ei ole kirjoittajana jonkun Jon Kracauerin veroinen reportaasin mestari, mutta oma viehätyksensä usein alakuloisessa Sinisessa karhussa on. Alaskan luontoa tuntevalle kirja on varmasti kiinnostava lukukokemus. Enkä ole muusta kirjasta lukenut kuvausta siitä, kuinka tappajavalasparvi on syönyt salmea ylittämässä olevan karhun.
Juri Nummelin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista) Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää? Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa. Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font. Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan. Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaist...

Winnetou ja Saksan länkkärimaakarit

Alkua Juri Nummelinin artikkelista, joka käsittelee Winnetou-elokuvia.  Karl Mayn teoksiin perustuvat lännenelokuvat olivat valtavan suosittuja 1960-luvulla, mutta kestävätkö ne enää katsomista?  Kirpputorilta tarttui käteen jokin aika sitten erikoisen oloinen DVD-boksi: saksalaisia Karl Mayn teoksiin perustuvia elokuvia, levyjä yhteensä kahdeksantoista. En ole koskaan lukenut Mayn kirjoja, ellen sitten niin nuorena etten muista sitä, mutta tiedän hänet tietenkin maineelta: saksalainen 1800-luvun lopun seikkailukirjailija, joka kirjoitti kaukomaille sijoittuvia teoksia käymättä niissä koskaan.  Boksissa oli kaikenlaisia eksoottisia seikkailuelokuvia, mutta eniten minua kiinnostivat Winnetou-lännenelokuvat, osittain myös siksi, että ne olivat ainoita, joissa oli tekstitys tai englanninkielinen dubbaus. Winnetoun tunsin 1970-luvulla julkaistusta sarjakuvasta, jota lueskelin pienenä muutamaan otteeseen. En muistaakseni pitänyt siitä suuremmin ja se olikin ehkä enemmän lajia ...

Ruudinsavu 1/2025: pääkirjoitus

  Taylor Sheridan 1883 Yellowstonen ja American Primevalin suosiosta Kuten olen usein ennenkin tällä palstalla sanonut, televisio ja suoratoisto ovat länkkärien paras turva tällä hetkellä. Tästä on Ruudinsavussa todisteena pitkä juttu käsikirjoittaja ja ohjaaja Taylor Sheridanin Villiin länteen ja nykylänteen liittyvistä elokuvista ja sarjoista, joihin hän on saanut vanhojen länkkärien tunnelmaa yhdistettynä nykyaikaisiin näkemyksiin. Yellowstone ja sen esisarjat 1883 ja 1923 ovat olleet monien perinteisten länkkärifanien suosiossa, mutta niissä näkyy myös kriittinen asenne suhteessa maskuliiniseen uhoon ja machoiluun. Sheridan on onnistunut tuplaamaan katsojaluvut kuvatessaan kovapintaisia cowboyta ikään kuin puolueettomasti: heitä voi samaan aikaan ihailla ja inhota. (Tosin Sheridan vaikuttaa Yellowstonen nelos- ja vitoskaudella kallistuneen ihailun puolelle, kun on itse ruvennut enenevässä määrin näyttelemään sarjassa ja esittelee lihaksiaan ja ratsastustaitojaan.) Yellowstone n...