Siirry pääsisältöön

Keikka-arvostelu: Ennio Morricone Suomessa

Seuraava juttu julkaistiin Ruudinsavussa lyhennettynä, tässä alkuperäinen versio. Kuvitus: Aapo Kukko.

Morricone liikutti tunteita isolla areenalla

Kun Ennio Morricone perui Suomen-konserttinsa keväällä selkävaivojen takia, aloin epäillä, mahtaako 1928 syntynyt maestro enää tulla Suomeen. Kyllä tuli. Maestron johdolla esiintyi Tshekkien kansallinen sinfoniaorkesteri ja täydennetty kotimainen Grex Musicus -kuoro. Kaikkiaan lavalla oli parisataa henkeä.
Pieni mies asteli orkesterin eteen hauraan näköisenä mustassa poolopaidassa ja puvussa, kumarsi yleisölle ja alkoi johtaa. Vähin elein, enimmäkseen istualtaan, mutta mikä tunne musiikista välittyi! En kaivannut valkokankaalle filmikuvia, kuten joku ruotsalaisarvioija ja Hesarin Avola. Lähikuvat soittajista, laulajista ja maestrosta riittivät.
Alussa vaskisoittimien korkeat äänet hieman särkyivät, mutta sitten tasot saatiin kohdalleen ja musiikki soi jopa hienommin kuin jäähallissa olisi odottanut. Kokoonpanon laajuus kuului muhkeana sointina.
Konsertti kesti kaksi ja puoli tuntia, keskellä pieni tauko. Morriconellahan valinnanvaraa riittää. Aika paljon hän esitti vähemmän tunnettujen elokuvien sävelmiä 60-luvun pieniä italialaisfilmejä myöten, mutta mestari on aina mestari. Tunnelmat vaihtelivat, tunteet kuohuivat.
Tutut länkkärisävelmät olivat selviä kohokohtia. Ensimmäisen puoliajan päätti upea Leone-sikermä, solistina Morriconen nykyinen luottosopraano Susanna Rigacci, ja toisen avasi väkevä setti Tarantinon The Hateful Eightin musiikkia. Ehkä pitäisi sittenkin antaa filmille tilaisuus.
Lopuksi kuultiin kaksi encorea, toisena niistä uudestaan Hyvien, pahojen ja rumien The Ecstasy of Gold, jossa mestarin avustajat innostuivat tanssimaan lavan sivulla. Yleisö osoitti suosiota seisaaltaan.

Tapani Bagge

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tex Willerin uuden sukupolven kuvittajat

(ote artikkelista) Mitä Tex Willerin kuvittajat ovat miehiään, mitä he ovat tulleet tehneeksi ja miltä heidän tulevaisuutensa Texin parissa näyttää? Reilu kymmenen vuotta sitten tilanne Tex Willerin tekijäjoukoissa näytti uhkaavalta. Vanha kaarti oli osittain jo väistynyt, ja osa tekijöistä selvästi tuskaili iän tuomien vaikeuksien kanssa. Nyt tilanne on muuttunut lähes tyystin. Texin kultaista sukupolvea edustaa enää vuonna 1941 syntynyt ikinuori Giovanni Ticci, sekä Texin parissa myöhemmin aloittaneet veteraanit Miguel Angel Repetto, Roberto Diso ja Alfonso Font. Texin varsinainen tähtikaarti Ticcin rinnalla on melko harvalukuinen: vakiintuneimmat tähdet ovat Fabio Civitelli sekä lähes tyystin kansikuvamaakariksi joutunut Claudio Villa, jonka kauan valmisteilla ollut Texin suuralbumi toki tekee tuloaan. Myös superlahjakkaat vuonna 1975 syntyneet Cestaron kaksoset, Raul ja Gianluca, jotka tuskastuttavasta hitaudestaan ja vierailuista muissa sarjoissa (viimeksi heitä on julkaist...

Winnetou ja Saksan länkkärimaakarit

Alkua Juri Nummelinin artikkelista, joka käsittelee Winnetou-elokuvia.  Karl Mayn teoksiin perustuvat lännenelokuvat olivat valtavan suosittuja 1960-luvulla, mutta kestävätkö ne enää katsomista?  Kirpputorilta tarttui käteen jokin aika sitten erikoisen oloinen DVD-boksi: saksalaisia Karl Mayn teoksiin perustuvia elokuvia, levyjä yhteensä kahdeksantoista. En ole koskaan lukenut Mayn kirjoja, ellen sitten niin nuorena etten muista sitä, mutta tiedän hänet tietenkin maineelta: saksalainen 1800-luvun lopun seikkailukirjailija, joka kirjoitti kaukomaille sijoittuvia teoksia käymättä niissä koskaan.  Boksissa oli kaikenlaisia eksoottisia seikkailuelokuvia, mutta eniten minua kiinnostivat Winnetou-lännenelokuvat, osittain myös siksi, että ne olivat ainoita, joissa oli tekstitys tai englanninkielinen dubbaus. Winnetoun tunsin 1970-luvulla julkaistusta sarjakuvasta, jota lueskelin pienenä muutamaan otteeseen. En muistaakseni pitänyt siitä suuremmin ja se olikin ehkä enemmän lajia ...

Ruudinsavu 1/2025: pääkirjoitus

  Taylor Sheridan 1883 Yellowstonen ja American Primevalin suosiosta Kuten olen usein ennenkin tällä palstalla sanonut, televisio ja suoratoisto ovat länkkärien paras turva tällä hetkellä. Tästä on Ruudinsavussa todisteena pitkä juttu käsikirjoittaja ja ohjaaja Taylor Sheridanin Villiin länteen ja nykylänteen liittyvistä elokuvista ja sarjoista, joihin hän on saanut vanhojen länkkärien tunnelmaa yhdistettynä nykyaikaisiin näkemyksiin. Yellowstone ja sen esisarjat 1883 ja 1923 ovat olleet monien perinteisten länkkärifanien suosiossa, mutta niissä näkyy myös kriittinen asenne suhteessa maskuliiniseen uhoon ja machoiluun. Sheridan on onnistunut tuplaamaan katsojaluvut kuvatessaan kovapintaisia cowboyta ikään kuin puolueettomasti: heitä voi samaan aikaan ihailla ja inhota. (Tosin Sheridan vaikuttaa Yellowstonen nelos- ja vitoskaudella kallistuneen ihailun puolelle, kun on itse ruvennut enenevässä määrin näyttelemään sarjassa ja esittelee lihaksiaan ja ratsastustaitojaan.) Yellowstone n...