Kirja-arvostelu: Kirottu kaupunki

Suomalaisia lännentarinoita kahden vuosisadan ajalta

Juri Nummelin (toimittanut): Kirottu kaupunki. Suomalaisia länkkäreitä 1820-2010-luvuilta. Turbator 2016

Kotimaisen lännentarinan historiansa Wild West Finlandin sisarteokseksi Juri Nummelin on koonnut parikymmentä novellia koko siltä ajalta, jona länkkäreitä on meillä kirjoitettu ja julkaistu. Kirja sisältää myös johdannon aiheeseen ja pienen esittelyn kustakin kirjoittajasta ja tekstistä. Jo novellien kaivaminen esiin vanhoista lehdistä, kokoelmista ja antologioista on ollut stetsoninnoston arvoinen urakka.
     Osa vanhimmista tarinoista on selvästi mukana lähinnä historiallisuutensa vuoksi. Esim. alun perin Wiikko-Sanomissa julkaistu Tarina intiaanin ja uudisasukkaan kohtaamisesta viehättää lähinnä vanhahtavan tyylinsä vuoksi. Ernesti Turvamäen Kivisydän taas on saksan kautta suomennettu lyhennelmä Gustave Aimardin kirjasta, mutta se on myös osa ensimmäistä kotimaista lännenkirjaa.
     Fredrika Runebergin Intiaanivaimo sen sijaan on mainio novelli, kuin Etsijät ilman John Waynen Ethan-enoa. Konni Zilliacus osoittaa kertojanlahjansa lyhyellä Buffalo Bill -tarinalla. Arvid Lydeckenin lastenlehti Pääskysessä ilmestynyt jatkokertomus Montezuman aarre on tiukkaa toimintaa. Mainio on myös Henry Etelän rennolla otteella etenevä veijaritarina Ei meillä pelätä.
     Matti Hälli, Reino Helismaa ja Seppo Tuisku ovat oman aikansa jännitysviihteen takuunimiä, jotka eivät petä tässäkään kokoelmassa. Kaikilla heillä on välillä hyvinkin mustaa huumoria. Joni Skiftesvikin Kuolemaantuomitun kotiinpaluu on hyvä toiminnallinen novelli, joka myös koskettaa lukijaa.
     Nuoren polven tekijöiden Petri Hirvosen ja Sami Myllymäen ei tarvitse yhtään hävetä kovassa seurassa. Kostotarina El Otoño on Hirvosta parhaimmillaan: yhdistelmä tunnelmaa ja toimintaa. Myllymäki kertoo Hyisessä kehdossa rankasta selviytymistaistelusta, joka käy lopussa suorastaan groteskiksi.
     Nuorena aloittanut western-konkari Totti Karpela tarjoaa toimivan jännityspalan pankkirosvon ja lehtimiehen kohtaamissta. Toinen konkari Harri Erkki risteyttää herkullisesti länkkärin ja scifin, Anne Leinonen taas vähintään yhtä onnistuneesti länkkärin ja kauhun.
     Ainoa huono puoli tässä kirjassa on harvinaisen pieni ja himmeä tekstityyppi. Se on kyllä tyyiltään länkkäriin sopiva, mutta silmiä joutui jatkuvasti siristelemään lasit päässäkin.
Tapani Bagge