Quentin Tarantino: Once Upon A Time in Hollywood

 

Tarantinon romaani on osittain länkkäri

Quentin Tarantino: Once Upon A Time in Hollywood. Suom. Juha Ahokas. 392 s. Like 2021.

Kulttiohjaaja Quentin Tarantinon romaanista Once Upon a Time in Hollywood puhuttiin etukäteen paljon enemmän kuin sen lopulta ilmestyttyä. Ilmeisesti kirja oli lähes kaikille jonkin sortin pettymys, vaikka varmasti moni suhtautui siihen jo etukäteenkin epäillen. Tarantino on parhaimmillaan loistava elokuvantekijä, mutta hänen uransa on ollut epätasainen. Lisäksi Tarantinon tapa rakentaa pitkä dialogi on nimenomaan elokuvallista, ei proosallista.

Once Upon A Time in Hollywood -elokuva, johon romaani perustuu, oli tietysti luonnollista jatketta Tarantinon aiemmalle työlle. Hän on elokuvissaan aina kierrättänyt ideoita ja kohtauksia vanhoista suttuisista sivukatujen leffateattereissa pyörineistä leffoista: länkkäreistä, sotaelokuvista, kaahausta ja tissejä tarjoilevista rikosfilmeistä... Ylipäätään häntä on innoittanut eksploitaatioryönä, ja hän on harvoista 1990-luvulla esille nousseista postmoderneista ironikoista onnistunut tekemään vaikutteistaan hyvää elokuvataidetta. 

Romaanina Once Upon A Time in Hollywood taas on jatketta Tarantinon aiemmalle työlle siinä mielessä, että siinä hän nostaa esille vanhan perinteen, jota Suomessa ei ole laajasti tunnettu: elokuvien ja tv-sarjojen romaaniversiot. Elokuva tarjoilee vaihtoehtohistoriaa Mansonin perheen toimista vuonna 1969: harhautuneet hipit eivät suinkaan tapa Sharon Tatea, vaan koko porukan listivät huumepöllyissään stunt-näyttelijä Cliff Booth sekä känninen länkkäreistään tunnettu näyttelijä Rick Dalton. 

Romaanissa on kuitenkin yksi keskeinen ongelma: se ei toimi, jos ei ole jo nähnyt elokuvaa. Tarantino ei ole halunnut kirjassaan kertoa elokuvan tarinaa uudestaan, vaan poimii tapahtumia sen ympäriltä ja tiimoilta. Näin toki Tarantino pystyy antamaan elokuvaa paremman selityksen esimerkiksi sille, miksi Brad Pittin esittämä Cliff Booth hakkaa Bruce Leen kuvauspaikalla. 

Totta kyllä, monet vanhat elokuvien romaaniversiot perustuivat käsikirjoitusversioille, joita saatettiin muuttaa ennen kuvausten alkamista, ja niissä oli erilaisia henkilöitä ja motivaatioita kuin lopullisessa elokuvassa. Samoin monet kirjailijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen, kun saivat mahdollisuuden täydentää elokuvan maailmaa. 

Mutta elokuvien romaaniversiot olivat kuitenkin itsenäisiä taideteoksia, että ne pystyi lukemaan, vaikka ei olisi elokuvaa nähnytkään. 

Kuten Tarantinon elokuvan nähneet tietävät, sen tarina kiertyy länkkärien ympärille, kun päähenkilö Rick Dalton pääsee tv-sarja Lancerin pilottiin pahikseksi. Daltonin valkokangasura on laskusuunnassa ja tv-sarja Bounty Lawistakin on liian kauan aikaa. Hän pääsee kuitenkin hetkeksi maistamaan uutta menestystä italialaisissa genre-elokuvissa, joita ohjaa muun muassa Sergio Corbucci. 

Romaanissa länkkärit saavat vielä isomman roolin, kun Tarantino äityy kuvailemaan vuosina 1968–1970 tehdyn Lancer-sarjan lähtökohtia ja jaksoja pitkälti – elokuvassahan sarjasta nähdään vain yksi pätkä. 

Lancer-tv-sarjan kuvailu kirjassa on kuitenkin outoa. On kuin juuri dialogistaan tunnettu Tarantino olisi unohtanut, että tällaisessa proosassa kuuluu replikoida nasevasti. Lancer-sarjaa kuvaavat jaksot ovat lähes kokonaan dialogittomia juoniselostuksia, joissa pohjustetaan henkilöiden motiiveja loputtomiin. Välillä on kuin lukisi jonkin kopiokoneella tehdyn fanilehden tekstiä siitä, mitä Lancer-sarjassa tapahtuu. Ehkä se onkin ollut Tarantinon idea.

Samanlaisia fanittavia esseitä kirja on täynnä, esimerkiksi kun Tarantino kuvailee Rick Daltonin naapurissa asuvan Roman Polanskin uraa 1960-luvun lopun Hollywoodissa tai Charles Mansonin yrityksiä päästä mukaan musabisnekseen. Samoin Rick Daltonin keksittyä uraa Tarantino kuvailee kriitikon, ei romaanikirjailijan tapaan ja keksii tämän kautta vaihtoehtoisen historian Hollywoodissa: Dalton on mukana elokuvissa ja sarjoissa, joissa hän ei fiktiivisenä henkilönä tietenkään ollut, kuten Pete Duelin parina lännensarjassa Alias Smith and Jones. 

Eikä Rick Dalton tietenkään ollut Lancerissa, jonka pääosissa velipuolina nähtiin James Stacy ja Wayne Maunder. Fiktiivinen on myös nerokas lapsinäyttelijä Trudi Fraser, jonka rooli on kummassakin olennainen. Todellinen henkilö on kuitenkin sarjan ohjaaja Sam Wanamaker, jolla on merkittävä rooli sekä elokuvassa että romaanissa. Tosielämässä hän ohjasi sarjaan tosin vain pilottijakson.

Tarantino on upottanut romaaniin myös viittauksia lännenkirjoihin. Rick Dalton lukee Lancerin kuvaustauolla Marvin H. Albertin pokkaria Ride a Wild Bronc. Kirja on fiktiivinen, mutta kirjailija oikea, ja Tarantino heittää mukaan myös faktaa: Albertin romaanista Apache Rising (1957) tehtiin elokuva Taistelu paholaiskanjonissa (Duel at Diablo, 1966), jota kertoja (tai Rick Dalton) sanoo keskinkertaiseksi. 

Kirjassa mainitaan myös Daltonin muita lempikirjailijoita, kuten Elmore Leonard, T. V. Olsen ja Ralph Hayes. Tässä kohtaa tosin Tarantinon tietopohja heittää (mahdollisesti tahallisestikin): Hayesin ensimmäinen kirja ilmestyi vasta vuonna 1970 eli vasta elokuvan ja romaanin tapahtumien jälkeen. 

Tällaisen triviatiedon ja sen kanssa leikittelyn ansiosta Tarantinon romaani on paikoitellen riemastuttavaa luettavaa, mutta varsinaisesta romaanista se ei oikein käy. Se on samalla tavalla itseensä kääntynyt kuin Tarantinon elokuvatkin huonoimmillaan. Kirjassa on esimerkiksi outo kohtaus, jossa kuvataan Hollywood-tähtien kädenlämpöistä jutustelua ravintolassa, jossa pianistina on eräs Curtis Zastoupil. Se ei kirjasta tietenkään käy ilmi, mutta Zastoupil oli Tarantinon ravintolamuusikkona työskennellyt isäpuoli. Pianistin mukaan tuominen romaaniin on lukijalle turhauttavaa, koska ei voi tietää, kuka henkilö on – ellei katso netistä. 

Toisaalta Once Upon a Time in Hollywood on varmasti suunniteltu kirjaksi, jonka kanssa pitää koko ajan käyttää Googlea, Wikipediaa ja IMDb:tä. 

Kääntäjä Juha Ahokas ei aina selviä kunnialla Tarantinon käyttämistä amerikanismeista, mutta on selvästi tarkistanut elokuvien nimet Elonetistä, mistä plussaa. 

Juri Nummelin