Seuraavassa Ruudinsavu 2 / vol. 8:n juttuja, ensimmäisenä arvostelu Cormac McCarthyn romaanista. Lakonisesti väkivallasta ja hevosten kasvatuksesta
Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset. suom. Kaijamari Sivill. 358 s. WSOY, 2014.
Yhdysvalloissa jo 1980-luvulta asti mainetta ja arvostusta saanut Cormac MacCarthy (s. 1933) on tällä hetkellä nousemassa suomalaistenkin lukijoiden tietoisuuteen. Hänen kymmenen teoksen tuotannostaan ensimmäisenä suomennettiin tuoreeltaan vuonna 1995 Matka toiseen maailmaan (1994), joka on niin sanotun rajatrilogian toinen osa. Syksyllä 2014 julkaistu Kaikki kauniit hevoset on kyseisen trilogian aloitusosa (1992). Näiden välissä on suomennettu McCarthyn viimeisimmät romaanit Menetetty maa (2006) ja Tie (2008) – todennäköisesti teoksista tehtyjen elokuvien myötävaikutuksella – sekä Veren ääriin (2012), joka varsinaisesti nosti McCarthyn kirjallisuuspiirien keskusteluun Suomessakin.
Kaikki kauniit hevoset on ehkä askel populaarimpaan suuntaan Veren ääriin -kirjan eksistentiaalisten kuvausten ja vaikeahkon tyylin jälkeen. McCarthyn tekstien tyypilliset piirteet ovat kuitenkin mukana, kuten luonnon ylenpalttisuus ja voimakkuus ihmiseen nähden, ihmisten kuvaaminen ulkokohtaisesti vain repliikkien ja toiminnan kautta sekä elämänkulun hallinnan mahdottomuus.
Päähenkilö on suurin piirtein samanikäinen (16 vuotta) kuin Veren ääriin -teoksessa, mutta tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle, tosin Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseutu esitetään vanhakantaisena alueena. Tarina kertoo kahden nuoren cowboyn matkasta rajan yli Meksikoon töihin. Kertomukseen sisältyy kaikenlaisia onnettomuuksia, kuolemia, rakastumista, väkivaltaa ja vankilaa. Tärkeässä (sivu)osassa on cowboyn ammatti eli hevosten kesyttäminen ja kasvattaminen.
Perinteisen lännenkirjallisuuden lukijalle McCarthyn tyyli saattaa tuntua ensi alkuun oudolta. Kerronta on lakonista; jännitystä ei huipenneta, vaan yllättävät tai traagisetkin tapahtumat kerrotaan jotenkin ohimennen. Ihmisten mietteitä ei selitetä, vaan ne selviävät vain heidän toiminnastaan sekä puheista, joita ei kuitenkaan aina pidä ottaa todesta.
Erikoinen – lukemista hidastava – piirre McCarthylla on käyttää tarvittaessa espanjankielisiä repliikkejä. Kyseiset repliikit on kyllä käännetty suomennoksen lopussa, mutta kaikissa englanninkielisissä versioissa ei käsittääkseni käännöksiä ole; espanjantaidoton lukija joutuu siis päättelemään repliikit muulla tavoin.
Tämä tyyli kyllä korostaa mainiosti päähenkilön kaksikielisyyttä (ja joidenkin toisten ummikkoutta), mutta tekniikkana se on selvästi ”taiteellisesta syistä” valittu.
Suomentajana kolmella viimeisellä McCarthyn teoksella on ollut Kaijamari Sivill, joka on onnistunut työssään hienosti. Hieman pohjoispohjanmaalaisen murteen käyttö etelävaltiolaisen amerikanenglannin vastineena aluksi tökkii – samaa tekniikkaa Sivill käytti jo Veren ääriin -käännöksessäkin – mutta kyllähän tuohon tottuu.
Myös hevostöihin liittyvät yksityiskohtaiset kuvaukset tuntuvat onnistuneen. Lieköhän rajatrilogian kolmasosa Cities of the Plain jo työn alla?
Ossi Kokko
Kommentit
Lähetä kommentti