Vanha arvio italialaisen Alessandro Bariccon romaanista City, joka sisältää vaikeasti avautuvia ja postmodernistisia länkkärivaikutteita. Romaanistahan Air teki sittemmin hienon levyn, mutta sitä ei tässä vaiheessa vielä ollut.
Rönsyilevä puolilänkkäri
Alessandro Baricco: City
(City, 1999). Suom. Elina Suolahti. WSOY 2001. 330 s.
Alessandro Bariccoa
sanotaan tuoreehkon suomennoksen kansiliepeessä yhdeksi Italian suosituimmista
kirjailijoista. Italiassa ollaan selvästi viitseliäämpiä lukijoita kuin
Suomessa, koska itse en pystynyt innostumaan Bariccon Citystä lainkaan.
Sinänsä kirja on
teknisesti taitava suoritus ja sen idea moniaalle laukkaavista eri tarinoista
on kiinnostava, mutta kirja jättää kyllä täysin kylmäksi. Se vaikuttaa enemmän
teoreettiselta kokeilulta kuin varsinaiselta romaanilta.
Baricco on selvästi
vastakkaisuuksien kirjailija. Hänen edellinen suomennoksensa, Silkki,
oli melkein liioitellun vähäeleinen kertomus 1600-luvun silkkikauppiaasta ja
tämän rakkaudesta itämaiseen naiseen. City taas on joka suuntaan,
melkein holtittoman tuntuisesti rönsyilevä tarinavalikoima. Bariccon esikuvana
kirjassa vaikuttaa olleen amerikkalainen Thomas Pynchon (eikä vähiten kirjan
henkilöiden nimien takia), mutta hän tuntuu pyrkineen lähinnä yhdistelemään
erilaisia lajityyppejä, ottamaan niistä karkeimman rungon ja sekoittamaan niitä
niin, että niitä ei välttämättä enää tunnista.
Yksi näistä tarinoista
on lännentarina. Toinen kirjan päähenkilöistä, Shatzy Shell ("ei sukua
bensayhtiölle", kuten moneen kertaan sanotaan), kuvittelee tekevänsä
lännenelokuvan ja hän kertoo (tai joku muu kertoo hänen kertoneen), mitä
elokuvassa tapahtuu. Elokuvia näyttää kuitenkin olevan monta, koska eri
lännentarinat eivät mitenkään nivoudu yhteen - yhdessä seurataan bordellin
erään työntekijän karua kohtaloa, yhdessä selvitetään Closingtown-nimisen
paikan kellon mysteeriä (sen viisarit näyttävät aina 12.37, mikä voi olla
viittaus Sheriffin kellodramatiikkaan) ja yhdessä sheriffi ajaa takaa
murhasta epäiltyä, mutta syytöntä intiaania. Jotkut näistä tarinoista ovat
kyllä itsessään kiinnostavia ja voisi kuvitella, että ainakin kelloepisodista
saisi laajentamalla ihan kelpo lännenjännärin.
Toiset tarinat pitävät
sisällään niin akateemista satiiria, nyrkkeilykuvausta ja omituisen
tappokohtauksen parturissa. City onkin suurimmaksi osaksi yhdistelmä
amerikkalaisen viihteen perinteisiä lajityyppejä - rikosta ja länkkäriä. Enpä
tiedä, vaikka yliopistokohtaukset viittaisivat joidenkin Philip Rothin ja John
Barthin kaltaisiin kirjailijoihin.
Bariccon tarkoitus ei
kuitenkaan selvästi ole ollut luoda jännitystä. Kirja on selvästi satiirinen ja
parodinen - on vaikea sanoa, ovatko viittaukset länkkäreihin tai
nyrkkeilyelokuviin kunnianosoituksia vai eivät.
Ongelma on vain se, että
yksikään tarinoista ei ole inhimillisesti kovin kiinnostava eikä koskettava.
Kehystarina ilmiömäisen älykkäästä kaksitoistavuotiaasta Gouldista ja tämän
hoitajasta Shatzy Shellistä (ja näiden henkivartijoista, Dieselistä ja Poomerangista)
ei sekään pysty kiinnostamaan kuin teoreettisella tasolla. Kiinnostavampaa kuin
seurata heidän vaiheitaan on tajuta, että Dieselin ja Poomerangin hahmot
tuntuisivat viittaavan esimerkiksi Robert Aldrichin Mickey Spillane -elokuvaan Kiss
Me Deadly (1955) ja tämän gangsteriparivaljakkoon, Sugar Smallhouseen ja
Charlie Maxiin. Kiinnostavaa voisi tietysti olla myös pohtia, ovatko Diesel ja
mykkä Poomerang lopultakin vain Gouldin ja Shatzy Shellin mielikuvituksen
tuotetta.
Mutta onko se sitten
hyvää kirjallisuutta? Bariccon jatkuva postmodernistinen viittailu vain muihin
taideteoksiin kirvoittaa parahduksen: tarvitsemme alluusiotonta kirjallisuutta.
Juri Nummelin
Kommentit
Lähetä kommentti