Delmer Davesin ohjaama Armoton ase on 50-luvun lännenelokuvien parhaimmistoa: taloudellisesti, suorastaan lakonisesti kerrottu tarina lainsuojatonta telkien taakse saattavasta pientilallisesta tiukentaa otettaan katsojasta minuutti minuutilta. Lähin vertailukohta elokuvalle on Zinnemanin Sheriffi (High Noon, 1952), jossa myös kamppaillaan aikaa vastaan ja jossa kaupunkilaiset kääntävät yksi toisensa jälkeen selkänsä tiukassa tilanteessa olevalle lainvartijalle. Armoton ase on kuitenkin vielä Sheriffiäkin terävämpi leffa, joka muistuttaa osiltaan myös samoihin aikoihin tehtyjä Boetticher-Scott -westernejä; lähimpänä esimerkkinä kenties Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957). Niin Armoton ase kuin Pettämätön pistoolikin perustuvat Elmore Leonardin tarinoihin; molemmat elokuvat myös kuvasi mestarillisesti Charles Lawton Jr. Kuvauspaikatkin olivat osittain samat Arizonan maisemat.
Leonardin tarinasta elokuvakäsikirjoituksen muokkasi enimmäkseen TV-töistään tunnettu Halsted Welles, jonka toinen merkittävä länkkärikäsikirjoitus oli myöskin Davesin ohjaama Hirsipuu (The Hanging Tree, 1959). Itse ohjaaja Davesilla oli tiettävästi sormensa pelissä myös kirjoituspuolella; hän olikin Hollywood-uransa alkupuolella nimenomaan käsikirjoittaja. Hänen ohjauksiinsa kuuluu niin film noir -klassikoita ja sotaelokuvia kuin romanttisia draamojakin, mutta erityisen läheisiä hänelle olivat lännenelokuvat.
Glenn Fordin esittämä Ben Wade on elokuvan keskipiste. Yleensä sankarina tai kunnon perheenisänä nähty Ford on (1950-luvun farkkutakistaan huolimatta!) uskottavan oloinen konna, joka voi olla yhtä lailla brutaali kuin miellyttäväkin. Hänelle tarjottiin tiettävästi ensin rancheri Dan Evansin roolia, mutta onneksi rooliin otettiin Van Heflin. 50 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen tehdyssä uusintaversiossa Fordin roolin teki Russell Crowe. Crowe onnistui myös roolissaan, eikä mielestäni ole pahitteeksi, että hän muistutti siinä Glenn Fordia.
Sivuosien esittäjistä nousevat erityisesti esiin Waden adjutantti Charlie Princeä näyttelevä kylmäsilmäinen Richard Jaeckel ja Henry Jones juoppona Alex Potterina. Kaupunkilaisten pilkan kohde osoittautuu loppujen lopuksi suoraselkäisemmäksi kuin moni muu.
50-luvun tapaan elokuvan alkutekstien päälle ympättiin löyhästi elokuvan teemoista kertova laulu. Balladin "3:10 to Yuma" esitti Frankie Laine, ja se menestyi itse elokuvan lailla melko hyvin. Laine levytti laulusta myös toisen version, jonka sanat eivät liittyneet suoraan elokuvan sielunmaisemaan.
James Mangold ohjasi elokuvasta uusintaversion vuonna 2007. Mukiinmenevä elokuva seurasi alkuperäistä melko uskollisesti; ainoastaan loppuratkaisu oli muutettu, ja keskivaiheille oli lisätty ryminää ja räiskettä ilmeisesti nykykatsojia puhuttelemaan. Kun elokuvat katsoo peräkkäin, huomaa viimeistään, miten tiukka paketti Davesin alkuperäinen elokuva on.
Anssi Hynynen
Ensi-ilta 7.8. 1957 (USA), 1.11. 1957 (Suomi)
Kommentit
Lähetä kommentti