Pertti Avola: Ruutia valkokankaalla. Elokuvien villi länsi. 205 s. Jalava 2017.
Helsingin Sanomien kriitikkona tunnettu Pertti Avola on ottanut itselleen uutuuskirjassaan Ruutia valkokankaalla mahdottoman tehtävän. Hän on yrittänyt mahduttaa pariinsataan runsaasti kuvitettuun sivuun sekä lännenelokuvien historian että niiden suhteen historialliseen villiin länteen.
Minä yritin samaa viiden tai kuuden sivun mittaisessa ylioppilasaineessani keväällä 1981 ja sain ällän, jossa taisi olla plussiakin perässä. Vaatimustaso ei silloin kuitenkaan ehkä ollut ihan sama kuin tietokirjan tekijällä.
Pertti Avola on tajunnut urakan mahdottomuuden ja valinnut joitakin sinänsä edustavia aiheita, joihin keskittyy: karjapaimen, muutama revolverisankari lain molemmin puolin, suhtautuminen intiaaneihin ja muihin vähemmistöihin. Lisäksi on erilliset luvut italowesternistä ja 2000-luvun länkkäristä.
Mistään aiheesta hän ei esitä mitään erityisen uutta ajatusta, ja perusteokseksikin kirja on hieman haparoiva. Suurimpaan osaan vanhoista länkkäreistä suhtaudutaan yliolkaisesti, spageteista hyväksytään vain Leone ja osin Corbucci.
Avola arvottaa elokuvia lähinnä sen mukaan, miten tarkkaan niissä noudatetaan lännen historiallista totuutta ja kansatieteellisiä yksityiskohtia. Mitä mutaisempaa, sen parempaa.
Kyllähän minäkin 1970-luvun mutalänkkäreistä tykkään, ja tykkään 2000-luvun tv-sarjasta Deadwood, mutta pidän myös monesta muunlaisesta länkkäristä. John Waynen kutsuminen taantumukselliseksi tuo mieleen, että osa Avolan tekstistä on ehkä peräisin 1970-luvulta.
Avolan kirjaa vaivaa myös sama mikä monta muutakin elokuvakirjaa sen jälkeen, kun ranskalaiskriitikot 1950-luvulla keksivät auteur-teorian. Aivan kuin ikänsä elokuvista kirjoittaneella miehellä ei olisi hajuakaan siitä, miten elokuvia tehdään. Avolan mukaan ohjaajat tekevät yksinään elokuvan tarinan ja sanoman, ja näyttelijät päättävät omin päin, miten osiaan esittävät.
Käsikirjoittajista mainitaan ensimmäisellä sadalla sivulla vain Peckinpahin käsikirjoittajakumppani Rudy Wurlitzer sekä Leon Uris, joka Avolan mielestä on tehnyt anteeksiantamattoman historiallisen virheen tappamalla Johnny Ringon OK Corralin taistelussa. Tämä yksityiskohtahan ei tietenkään voi olla ohjaajan tai tuottajan tai myöhemmin mukaan palkatun käsikirjoitustohtorin neronleimaus.
Uudemmista elokuvista mainitaan joskus käsikirjoittajakin, mutta esimerkiksi Coenin veljesten ohjaaman ja käsikirjoittaman No Country for Old Men -filmin kohdalla unohdetaan Cormac McCarthyn romaani Vanhojen miesten maa, johon elokuva perustuu.
Postiivista on, että minäkin löysin kirjasta muutaman ennenenäkemättömän elokuvan, joka sietäisi tarkistaa. Se on kuitenkin aina elokuvakirjojen perimmäinen tehtävä: saada lukija kiinnostumaan elokuvista.
Tapani Bagge
Kommentit
Lähetä kommentti