Elmore Leonardin teksteihin perustuvat lännenelokuvat

Ruudinsavun numerossa 2/2025 juhlistettiin sata vuotta täyttänyttä Elmore Leonardia, joka aloitti uransa lännenkirjallisuuden parissa. Hänen novelleistaan ja romaaneistaan on tehty monia elokuvia, jotka käytiin Ruudinsavussa lävitse. Lisäksi lehdessä julkaistiin Tapani Baggen Leonardista tuoreen elämäkerran pohjalta kirjoitettu artikkeli. 

Armottomia aseita ja kovapintaisia miehiä

Pettämätön pistooli (The Tall T, 1957)

Pettämätön pistooli on yksi maineikkaista Ranown-yhtiön westerneistä, joissa pääosassa on Randolph Scott, ohjaajana Budd Boetticher ja tuottajana Harry Joe Brown. Kyseessä on mahtava lännenelokuva rosvojen panttivangiksi joutuneista miehestä (Scott) ja naisesta (Maureen O’Sullivan), joiden hengenlähtö tuntuu olevan koko ajan hiuskarvan varassa. Rosvojakin on vain kolme, joten vaaka on kohtalaisen tasoissa, kun alkaa henkinen mittelö, jossa haetaan vastapuolesta heikkouksia. Lopulta tämä henkinen kamppailu päättyy vääjäämättömästi hurjaan fyysiseen väkivaltaan.

Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia, ja esimerkiksi naispääosasta vastaava, hyvin arkiseksi puvustettu Maureen ”Tarzanin Jane” O’Sullivan tekee todella vakuuttavan roolisuorituksen. Vielä paremmin erottuu edukseen rosvojen johtajaa esittävä Richard Boone, jolta ei puutu sympaattisiakaan piirteitä. Randolph Scott puolestaan harvinaisen kivikasvoisena näyttää, miksi häntä pidetään Yhdysvalloissa John Waynen vertaisena western-ikonina.

Ranown-kolmikon täydentää käsikirjoittajana Burt Kennedy, jonka läsnäolo tässä kontekstissa on lähes poikkeuksetta tarkoittanut kuolemattoman klassikon syntymistä. Niin tälläkin kertaa. Lisämausteen tuo Elmore Leonard, jonka tarinaan käsikirjoitus perustuu. Kyseessä on ensimmäinen Leonardin tarinaan perustuva valkokangastuotanto. Leonardin panoksen huomaa poikkeuksellisen jouhevasta ja rennosta dialogista.

Janne Viitala

Armoton ase (3:10 to Yuma)

Delmer Davesin ohjaama Armoton ase (1957) on 1950-luvun lännenelokuvien parhaimmistoa: taloudellisesti, suorastaan lakonisesti kerrottu tarina lainsuojatonta (Glenn Ford hänelle epätyypillisessä roolissa) telkien taakse saattavasta pientilallisesta (Van Heflin) tiukentaa otettaan katsojasta minuutti minuutilta. Lähin vertailukohta elokuvalle on Zinnemannin Sheriffi (High Noon, 1952), jossa myös kamppaillaan aikaa vastaan ja jossa kaupunkilaiset kääntävät yksi toisensa jälkeen selkänsä tiukassa tilanteessa olevalle lainvartijalle. 

Armoton ase on kuitenkin vielä Sheriffiäkin terävämpi leffa, joka muistuttaa samoihin aikoihin tehtyjä Boetticher-Scott-westernejä; lähimpänä esimerkkinä on kenties Pettämätön pistooli. Kummatkin perustuvat Elmore Leonardin tarinoihin, ja molemmat elokuvat myös kuvasi mestarillisesti Charles Lawton Jr. Kuvauspaikatkin olivat osittain samat Arizonan maisemat.

Leonardin tarinasta elokuvakäsikirjoituksen muokkasi enimmäkseen tv-töistään tunnettu Halsted Welles, jonka toinen merkittävä länkkärikäsikirjoitus oli myöskin Davesin ohjaama Hirsipuu (The Hanging Tree, 1959). Itse ohjaaja Davesilla oli tiettävästi sormensa pelissä myös kirjoituspuolella; hän olikin Hollywood-uransa alkupuolella nimenomaan käsikirjoittaja. Hänen ohjauksiinsa kuuluu niin film noir -klassikoita ja sotaelokuvia kuin romanttisia draamojakin, mutta erityisen läheisiä hänelle olivat lännenelokuvat.

Anssi Hynynen

Hombre (1967)

Hombre oli ohjaaja Martin Rittin kuudes yhteistyö näyttelijä Paul Newmanin kanssa. Pohjalla oli Elmore Leonardin romaani vuodelta 1961. Käsikirjoittajiksi Ritt kiinnitti luottopariskuntansa Irving Ravetchin ja Harriet Frank Jr:n. 

Tarina keskittyy postivaunumatkan ympärille. Rautatie on tehnyt postivaunulinjan tarpeettomaksi ja se on lakkautettu. Intiaaniasiamies tohtori Favor (Fredric March) ja hänen vaimonsa (Barbara Rush) vuokraavat postivaunuyhtiön mutavaunut päästäkseen matkaan hiipuvasta pikkukaupungista. 

Lakkautetun postivaunuaseman hoitaja, syntyperältään meksikolainen Mendez (Martin Balsam) lähtee kuskiksi, ja mukaan tulee joukko matkustajia: majataloa pitänyt räväkkä keski-ikäinen Jessie (Diane Cilento), postivaunuyhtiön virkailija Billy Lee Blake (Peter Lazer) ja hänen vaimonsa Doris (Margaret Blye), postivaunukyytiin soluttautuva pääroisto Grimes (Richard Boone) ja apassien kasvattama meksikolais-amerikkalainen John Russell (Paul Newman). Jessien rakastaja, turhautunut sheriffi Frank Braden (Cameron Mitchell) paljastuu myöhemmin rosvojoukon jäseneksi.

Sinisine silmineen Paul Newman sopii ulkoisesti hyvin Russelliksi, ja hän tekee erinomaista työtä osassaan. Ajatus näkyy silmistä. Ryhmän moraalisen kompassin rooli on Jessielle. Richard Boone vakuuttaa pääroistona ja Fredric March lipevänä tohtorina.

James Wong Howen Panavision-kuvaus tavoittaa hyvin karujen vuorten ja autiomaan lohduttomuuden. David Rosen länkkärimusiikki on perinteistä.

Elmore Leonardilla oli täysi syy olla tyytyväinen romaaninsa filmatisointiin.

Tapani Bagge

Valdez on tulossa (Valdez Is Coming, 1970) 

Valdez Is Coming on ainoa Elmore Leonardin lännenromaani, joka on suomennettu, ja sekin ilmestyi vasta vuonna 2009 nimellä Valdez, vaikka siitä yli 30 vuotta aiemmin tehty elokuva oli nähty jo tuoreeltaan nimellä Valdez on tulossa. Dvd-julkaisu tuli suomeksi vanhalla levitysnimellä vuonna 2005. 

Espanjan Almeriassa kuvattu Valdez on tulossa oli Broadway-ohjaaja Edwin Sherinin ensimmäinen elokuva, ja teatteritausta näkyy elokuvassa paikoitellen asetelmallisina kohtauksina. Tilanteet ovat silkkaa Leonardia: vähäeleinen ja -puheinen mies joutuu taisteluun kokonaista joukkiota vastaan, mutta hän ei aio tinkiä hetkeäkään asiastaan eikä hän myöskään perustele tekemisiään kenellekään. Samanlaisia tilanteita on niin Hombressa, Mr Majestykissa kuin postuumisti tänä vuonna julkaistussa Picket Linessakin. 

Tässä Burt Lancasterin esittämä meksikolaiskaupunginosan sheriffi haluaa, että iso karjankasvattaja antaa sata dollaria apassinaiselle, jonka miehen hän on käytännössä väärän valan takia tapattanut. Valdez pannaan kärsimään, mutta hän onkin intiaanisotien veteraanina kovempaa tekoa kuin pyssysankarit. Epäkonventionaalinen loppu, jossa kliimaksi katkeaa kesken kaiken, tulee jo Leonardilta. Elokuvassa on hyvää rotutietoisuutta, mutta valitettavasti sinisilmäinen Lancaster ei näytä vahvasti sminkattunakaan meksikolaiselta, vaan ainoastaan Burt Lancasterilta. 

Myöhemmin ohjaaja Sherin tuotti Kova laki -tv-sarjaa, johon myös ohjasi useita jaksoja. 

Juri Nummelin

Joe Kidd (Joe Kidd, 1972)

Joe Kiddin piti olla takuuvarma hitti. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoituksen laati Elmore Leonard, ohjauksesta vastasi kaikissa liemissä keitetty John Sturges, ja vastanäyttelijäksi supertähdeksi noussut Clint Eastwood sai tähtikartalle pyrkivän Robert Duvallin. Musiikkikin oli Lalo Schifrinin taattua laatua.

Lähtökohtana käsikirjoitukselle oli parin vuoden takainen Sergio Corbuccin ohjaama yllätyshitti Suuri hiljainen (1968), jossa mykkä revolverisankari saapuu pelastamaan palkkionmetsästäjien jahtaamia kyläläisiä. Lopulta elokuvasta lainattiin vain päähenkilön käyttämä Mauser-pistooli sekä tämän asettuminen sorrettujen puolelle. Joe Kidd (Eastwood) on entinen palkkiometsästäjä, jonka rikas ja häikäilemätön karjaparoni Frank Harlan (Duvall) palkkaa etsimään meksikolaissyntyistä pientilallisten oikeuksien puolustajaa Louis Chamaa (John Saxon). Harlanin häikäilemättömät otteet saavat Kiddin vaihtamaan puolta, ja lopussa nähdään väistämätön välien selvittely.

Elokuvan työnimi oli ”Sinola”, mikä viittasi tapahtumien tapahtumapaikkaan. Tuottaja ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Leonardin käsikirjoitukseen, jota muokattiin useaan otteeseen. Elokuvalle ei ollut kuvausten alkaessa esimerkiksi kirjoitettu kunnollista lopetusta. Ongelmia aiheutti, että käsikirjoittajalla, tuottajalla, tähtinäyttelijällä ja ohjaajalla oli erilainen näkemys päähenkilön luonteesta. Leonard muutti salaa tuottajien hyväksymää tekstiä takaisin mieleisekseen. Leonardin tavaramerkki on rikas dialogi, kun taas Eastwood oli oppinut Italiassa tavan karsia dialogi minimiin. Niinpä tätä karsintaa lienee suoritettu myös itse kuvauspaikalla, vaikka Eastwoodille muutama kelvollinen one-liner onkin kirjoitettu. Ehkä osa sutkautuksista oli peräisin 7 rohkean miehen (1960) käsikirjoituksesta leikatuista kohtauksista, sillä Sturges halusi väkisin ympätä niitä mukaan. Eastwoodin toivomuksesta sankarin sädekehää entisestään kiillotettiin, ja kertomukseen lisättiin myös väkivaltaa, sillä sitä hän tiesi faniensa janoavan.

Kaikesta huolimatta kuvaukset sujuivat hyvin ainakin aluksi. Sturges oli tehokas ammattimies, jota Eastwood kunnioitti. Esimerkiksi elokuvan railakas junakohtaus, johon elokuva huipentuu, oli Sturgesin idea. Homma kuitenkin tyrehtyi, kun Sturges jatkuvien kiistojen väsyttämänä ratkesi ryyppäämään, ja Eastwood otti käytännössä ohjausvastuun itselleen. Uusi ongelma tuli vastaan Clint Eastwoodin sairastuttua. Kovista kivuista huolimatta elokuvan tähti sinnitteli kuvaukset läpi.

Lopputuloksena oli tehokas pikkulänkkäri. Pituutta sillä on alle puolitoista tuntia, ja se menestyi lippuluukuilla kohtalaisesti. Elokuva kärsii lievästä innottomuudesta ja päämäärättömyydestä, mikä lienee kuvauspaikalla ilmenneiden kiistojen seurausta. 

Janne Viitala

Will Kanen paluu (High Noon, Part II – The Return of Will Kane, 1980)

Will Kane (Lee Majors) palaa entiselle kotipaikkakunnalleen Hadleyvilleen hevoskaupoille vuoden poissaolon jälkeen. Siellä hän huomaa, että tilalleen tullut uusi marshal, nimeltään Ward (Pernell Roberts), on murhanhimoinen roisto, joka lähtee jahtaamaan syyttömäksi tietämäänsä etsintäkuulutettua Ben Ironsia (David Carradine) murhankiilto silmissään. Koska tuoksinassa on kuollut joitakin Kanen juuri ostamia hevosia, saa hänkin tekosyyn lähteä saman etsintäkuulutetun jäljille. Kanen tarkoitus on kuitenkin pelastaa nuorukainen lain tappavista kynsistä.

Käsikirjoittaja Elmore Leonardin tyylin tunnistaa runsaasta ja välillä erittäin nokkelasta dialogista. Itse tarinakin on periaatteessa kiinnostava, mutta keskivaiheilla vauhti hyytyy ja lopussa juonen reikäisyys tulee vähän liiankin ilmeiseksi. Kanen päävastustajan sheriffi Wardin motiiveja ei vaivauduta selittämään eikä myöskään sitä, kuinka hän yhden lyhyen vuoden aikana on pystynyt haalimaan sellaisen kätyrijoukon taakseen, ettei kukaan tohdi häntä vastustaa. Elokuvan ykkösosan teema nimittäin toistuu: pelkureiden kaupungissa Kane ei saa ketään avukseen.

Siitä huolimatta, että pelkästään televisiotöiden parissa ansioituneen ohjaaja Jerry Jamesonin elokuvassa on joitakin tv-tuotantojen tyypillisiä kökköyksiä, kuten kömpelösti toteutettu junakohtaus, onnistuu elokuva kummasti viihdyttämään ja aiheuttamaan nostalgisia western-fiiliksiä. Ehkä syynä on Lee Majorsin Cooperin tyyliä tavoitteena vähäeleisyys, David Carradinen luontevuus tai pääkonnan sarjakuvamainen pahuus, minkä vuoksi häntä on kiva vihata.

Janne Viitala

Randadon laki (Border Shootout, 1990)

Mielenkiintoinen Glenn Fordin myöhäiskauden länkkäri, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Chris McIntyre, joka tätä ennen oli tuottanut ja ohjannut vain The Catlins -nimistä tv-sarjaa. Ford puolestaan oli Hollywoodin kuuminta kermaa 1950-luvulla, minkä jälkeen alkoi kaupallinen alamäki. Koko ajan hän senkin jälkeen teki elokuvia ja varsin useat niistä olivat länkkäreitä. Ford oli elokuvan ensi-illan aikoihin 74-vuotias.

Elokuvassa karjaa katoaa, ja kaksi meksikolaista jää käpälälautaan verekseltään. Heidät lynkataan kaupungin uuden apulaisheriffi Fryen (Cody Glenn) mieliharmiksi. Lynkkaukseen liittyvä ilmapiiri on oudon vihamielinen. Selittämättömältä tuntuvaa murhanhimoisuutta esiintyy muuallakin, mikä antaa aiheen epäillä Elmore Leonardin järjestyksessään toiseen romaaniin The Law at Randado perustuvan käsikirjoituksen tasokkuutta. Epäily on turha, ja lopulta tarinan nauhojen päät tulevat solmituiksi nätisti yhteen.

Tarina on hieno, joskin Leonardille tyypillisesti ehkä turhan puhelias. Elokuva kuitenkin törmää pienen budjetin rajoitteisiin, vaikka miljöö taustalla on komea (elokuvaa on filmattu muun muassa Tucsonin Villin lännen kylässä). Etenkin toimintakohtaukset ovat vaivaannuttavan kömpelösti kuvattuja. Sheriffi John Danaheria esittävä Glenn Ford (elokuvan ykkösnimetty, joka kuittasi viikon työstä ja tosiasiallisesti sivuosan esittämisestä 75 000 taalaa) on edelleen hyvässä vireessä. Ehkäpä toimintakohtauksiin olisi saatu enemmän ytyä, mikäli kaiken nähnyt ja kokenut veteraani itse olisi ne suostunut tekemään sijaisnäyttelijänsä puolesta. On se kumma, että vastaavia kohtauksia oli osattu uskottavasti kuvata jo yli sata vuotta sitten, mutta vuonna 1990 kaikki opittu oli unohtunut.

Elokuvaa raskauttaa myös muutama erittäin huono näyttelijä, joista tällä saralla erottuu surukseen elokuvan tosiasiallinen pääosan esittäjä, pehmennetyissä kutreissaan patsasteleva Cody Glenn. Tunnistettavia kasvoja elokuvassa ovat Charlene Tilton eli Dallasin Lucy sekä Twin Peaksista tuttu Michael Horse, mutta eivät hekään mitenkään edukseen esiinny. Nykyään elokuva on lähes tyystin unohtunut, mutta se näytettiin Suomessa MTV:llä 30.6.1993.

Janne Viitala

Viimeinen taistelu (Last Stand at Saber River, 1997)

Elmore Leonardin romaaniin sekä Ronald M. Cohenin elokuvakäsikirjoitukseen pohjautuva Viimeinen taistelu sijoittuu vuoteen 1865 eli sisällissodan viimeiseen vuoteen. Rintamalta palaa taistelussa haavoittunut, konfederaation joukoissa taistellut Paul Cable (Tom Selleck). Hän noutaa vaimonsa (Suzy Amis) ja lapsensa teksasilaisesta pikkukaupungista palatakseen tilalleen Arizonaan, joka on Unionin joukkojen hallinnoimaa aluetta. Sota vain riehuu edelleen, ja Cablen tila on naapureiden, unionimielisten Kidstonin veljesten (David ja Keith Carradine), hallussa. Heti kättelyssä Cable häätää kutsumattomat vieraat pois, eikä vainajiltakaan vältytä. Tämä tietenkin aiheuttaa lisänärää naapureiden välille. 

Lisäongelmia aiheuttavat vielä Cablen kipakka vaimo, joka ei hyväksy vieläkään miehensä vapaaehtoista rintamalle lähtöä, vanhemman Kidstonin veljeksen hehkeä tytär (Tracey Needham), joka on iskenyt himokkaan silmänsä Cableen sekä paikallinen kauppias Janroe (David Dukes), joka on Cablen tavoin taistellut Etelän joukoissa, mutta ei ole suostunut hyväksymään Etelän vääjäämätöntä tappiota. Näistä aineksista kumpuaa jännite, joka purkautuu lopun yllättäviäkin sävyjä saavassa välienselvittelyssä.

Viimeisen taistelun tuotanto on tv-elokuvaksi yllättävän kunnianhimoinen alkaen maineikkaista näyttelijävalinnoista. Ruudussa vilahtaa myös Harry Carey Jr., jonka viimeiseksi elokuvaksi tämä jäi. Kuvaus on komeaa ja etenkin maisemat sekä taistelut näyttäviä. 

Ongelma on tarinan epäuskottavuus. Eniten mietityttää ajatus, voiko tunnettu konfederaation ex-sotilas noin vain palata Unionin hallinnoimalle kotiseudulleen sodan vielä riehuessa. Miksi Cable ottaa perheensä erittäin vaaralliselle matkalle mukaan ja miksi hän ei voi odottaa vielä niitä muutamia kuukausia sodan loppumiseen? Entä kuinka on mahdollista, että Cable on voinut irrottautua konfederaation joukoista taistelujen ollessa vielä käynnissä? Toki hän on haavoittunut (takamukseen, onko hän karannut rintamalta?), mutta mitään näkyvää vammaa hänellä enää ei ole. Entä kuinka kauppias Janroe on voinut salata menneisyytensä konfederaation joukoissa? Luulisi, että miehen puuttuva käsivarsi olisi viimeistään herättänyt paikkakuntalaisten uteliaisuuden.

Ehkäpä Leonardin romaanissa on annettu ainakin osa puuttuvista vastauksista. Leonardin tyylin elokuvasta kyllä tunnistaa, jos ei muusta, niin poikkeuksellisen nokkelasta sanailusta. Voi myös olla, että lähes pelkästään tv-elokuvia ja -sarjoja ohjanneella Dick Lowryllä ei ole ollut tarpeeksi sisua, halua tai natsoja puuttuakseen käsikirjoituksen pieniin ongelmakohtiin. Lowry kyllä hoitaa varsinaisen ohjaustyön kiitettävästi, sillä elokuva rullaa viihdyttävästi maaliin saakka.

Janne Viitala

Klo 15:10 lähtö Yumaan (3: 10 to Yuma, 2007)

Elmore Leonardin rikostarinoista tehtiin 1990- ja 2000-luvulla useita elokuvia, joten ei ole ihme, että myös lännenelokuvan tekijät kiinnostuivat hänen teoksistaan. Ensiksi uutisoitiin, että Quentin Tarantino ohjaisi elokuvan romaanista 40 Lashes Less One, mutta näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. (Leonardin vaikutteita Tarantinon länkkäreissä kyllä näkyy.) 

Vuonna 2007 James Mangold ohjasi uuden version novellista "3:10 to Yuma" (1953), josta Delmer Daves oli tehnyt klassikon viisikymmentä vuotta aiemmin. Mangold oli tehnyt aiemmin lähinnä draamoja, mutta hänen tuotantoonsa mahtui myös vuoden 1997 Cop Land, jota voi pitää modernina länkkärinä, onhan siinä Sylvester Stallone pikkukaupungin sheriffinä. Mangoldin Klo 15:10 juna Yumaan laventaa novellin ja vanhemman elokuvan skaalaa ja sisältää kohtauksia, joita vanhemmista versioista ei löydy. Elokuvan toimintakohtaukset ovat myös pitkiä ja sisältävät usein monenlaista vauhdikasta akrobatiaa sekä räjäyttelyä, kuten 2000-luvun elokuvissa on tapana. 

Tarina kulkee vauhdilla ja vääjäämättömästi eteenpäin, ja näyttelijät ovat hyviä: Christian Bale on suorastaan erinomainen ahdistuneena maanviljelijänä ja Russell Crowe on uskottava Ben Wadena, joka johtaa isoa ja moraalitonta rikollisjoukkoa. 

Kaikki elokuvassa ei kuitenkaan toimi aukottomasti. Väkivaltaan ja toimintaan liittyy elokuvassa rasittavaksi käyvää poseerausta, joka syö elokuvan realismia. Isompi ongelma on kuitenkin se, että Ben Waden psykologiset pelit tuntuvat anakronismeilta – osasiko joku 1880-luvun lännenmies muka manipuloida toisia tällä tavalla? Wade tuntuu muutenkin välillä enemmän kulttijohtajalta kuin rikollisjoukon pomolta. Myös loppukohtauksen motiivit tuntuvat heikosti perustelluilta. Marco Beltramin musiikki kuulostaa välillä liikaa Morricone-pastissilta. 

Elokuvan toimintakohtaukset ovat kuitenkin sen verran jykeviä, että kuvataiteilijaperheeseen syntyneen Mangoldin ura kääntyi tämän jälkeen toimintaspektaakkelien suuntaan: Knight & Day (2010), Wolverine (2013), Logan (2017), Le Mans 66 – täydellä teholla (2019) ja Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023). Näistä Marvel-leffa Logania on sanottu postapokalyptiseksi länkkäriksi. 

Juri Nummelin