Ruudinsavun kirja-arvostelut 2/2025: Lauri Timonen: John Ford, Seppo Lampela: Geronimo, Tapani Bagge: Savunsininen juna

 

Perusteellinen elämäkerta John Fordista toimii

Lauri Timonen: John Ford I: vuodet 1894–1949; John Ford II: vuodet 1950–1973. Yhteensä 1441 s. Rosebud 2025.

Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen on kirjoittanut ohjaajalegenda John Fordista massiivisen, kaksiosaisen elämäkerran. Teos on osa sarjaa, sillä Timonen on aiemmin julkaissut vastaavat kirjat jo Aki Kaurismäestä, Matti Pellonpäästä, Lauri Ijäksestä, Jean Sebergistä, Rainer Werner Fassbinderistä, Federico Fellinistä ja Robert Bressonista. Seuraavaksi ovat vuorossa Orson Welles ja sen jälkeen Howard Hawks. Aikamoista! Nämä kolme viimeistä osaa tulevat muodostamaan erillisen USA-trilogian. Kirja John Fordista saattaa olla Timoselle se kaikkein tärkein, sillä hän on tunnustautunut länkkärifaniksi jo lapsesta lähtien.

Allekirjoittajalla oli tiettyjä ennakkoluuloja Timosen kirjaa kohtaan, sillä satunnaisesti selattuna Filmihullu on vaikuttanut lehtenä pääsääntöisesti turhan totiselta, puisevalta ja tieteelliseltä joitakin meheviä poikkeuksia lukuun ottamatta. Pelkäsin, että Timosen kirja on kirjoitettu samaan tyyliin. Pelko oli turha, sillä Timosen käyttämä kieli on maukasta, rohkeaa, kansanomaista ja myös tarpeellisissa määrin huumorin silaamaa ilman että tieteellisistä vaatimuksia olisi tingitty tuumaakaan.

Aivan aluksi Timonen luettelee tärkeimmät kirjalliset lähteensä. Nämä ovat Joseph McBriden ja Scott Eymanin kirjoittamat elämäkerrat, joita kumpaakaan ei ole käännetty suomeksi ja joita Timonen lainailee varsin laajasti unohtamatta tietenkään muita vastaavia tietoteoksia. Herkullisia anekdootteja on poimittu muiden muassa Maureen O’Haran ja Harry Carey Jr:n muistelmista. Luettelo käytetystä kirjallisuudesta kattaa peräti 14 sivua. Tärkein lähde ovat tietenkin Fordin elokuvat, jotka Timonen katsoi läpi ennen kuin aloitti kirjoitusurakkaansa ja kertasi aikaisempia tietokirjoja.

Timosen ote työhön on perusteellinen, sillä hän nakuttaa esseitä jokaisesta Fordin elokuvasta kronologisessa järjestyksessä tasaisesti kuin Gatling-konekivääri. Tässä piilee kirjan hienous, mutta myös sen heikkous. Kirjoittaja on katsonut tarpeelliseksi mennä läpi myös kaikki Fordin mykkäelokuvat, joista suurin osa on iäksi kadonnut. Käsittelytapaa on varmasti tarkkaan pohdittu, mutta väkisinkin toteutus on tältä osin kaikkein puuduttavinta. Kadonneiden elokuvien juonikuvioiden läpikäynti on matrikkelimaista, eikä ihme, sillä mitä omaperäistä sanottavaa kirjoittajalla voisi olla elokuvista, joita kukaan ei ole nähnyt viimeiseen sataan vuoteen? Entä mitäpä miettii lukija kahlatesaan läpi hurjaa määrää juonitiivistelmiä elokuvista, joista tietää, että niitä ei tule koskaan näkemään? 

Perusteellisuuden nimissä Timosen ratkaisu saattaa olla silti kaikista parhain, vaikka ehkä lähes yhtä hyvä tai ainakin kevyempi ratkaisu olisi ollut tehdä kadonneista elokuvista kirjan loppuun oma liitteensä lyhyine juonikuvauksineen ja varsinaiseen tekstiin olisi sitten jyvitetty yleiset huomiot.

Vaikuttaa siltä, että Timosta ovat vähiten kiinnostaneet Fordin mykkäelokuvakauden työt. Kirjoittaja päästää itsensä kunnolla irti tultaessa vuonna 1924 ilmestyneen Rautahevon (The Iron Horse) kohdalla. Tästä eteenpäin Timosen ote on herpantumaton, mutta ei erityisen tasapuolinen, sillä jatkossakin eniten huomiota saavat mestariteoksiksi jo aikaisemmin luokitellut elokuvat. Eniten sivuja, yli 50, on myönnetty Etsijöille (1956), kun Fordin keskivertoelokuvat mykkäkauden jälkeen saavat tyytyä noin kymmenen sivun ruodintoihin. Vaikka Timosen teoskaksikko on muhkea, olisi sitä ollut siis mahdollista paisuttaa entisestäänkin. Tämä menettelytapa tuskin olisi kuitenkaan palvellut ketään.

Timonen keskeyttää elokuvien ruotimisen vain esitelläkseen eräänlaisina välipaloina John Fordin elämään vaikuttaneita henkilöitä sekä välillä myös itse Fordin elämää. Kattavat analyysit saavat osakseen muiden muassa ohjaajat D. W. Griffith, Cecil B. DeMille. Henry Hathaway ja Frank Capra sekä tietenkin Fordin luottonäyttelijät, kaikissa mahdollisissa westernliemissä marinoidut, Harry Carey, Henry Fonda, John Wayne, Maureen O’Hara, Ward Bond, Lee Marvin, Ben Johnson ja moni muu. Nämäkin tekstit ovat analyyttisiä ja monen tekijän kohdalla laajimpia mitä suomeksi on julkaistu. Tasapuolisia nämäkään tekstit eivät ole, sillä John Wayne on saanut osakseen liki sata sivua, kun taas esimerkiksi Ward Bond, Ben Jonhson ja James Stewart joutuvat tyytymään viidestä tusinaan sivua. Osa näistä lyhyimmistä teksteistä vaikuttaa suorastaan keskeneräisiltä.

Sivuja kirjoissa on yhteensä 1441 ja siihen päälle vielä kattavat liitteet, lähdeluettelo ja muita. Kirjassa ei kuitenkaan ole yhtäkään kuvaa kansikuvien lisäksi. Toki Ford on tämän kaiken ansainnut, mutta kokonaisuus on silti ehkä vähän turhankin perusteellinen. Sivujen määrää lisäävät osaltaan laajat viittaukset ja lainaukset kirjallisuuteen, jota Fordilla on (mahdollisesti) ollut käytössään tai jotka ovat vaikuttaneet itse Timosen ajatusmaailmaan. Jos jokin Fordin elokuva perustuu aiemmin julkaistuun tekstiin tai sivuaa jotain toista elokuvaa, voidaan olla melko varmoja, että Timonen on ne kaikki kahlannut läpi. (Tosin Dorothy Johnsonin hienoa novellia "The Man Who Shot Liberty Valance" ei juuri käsitellä. - päätoim. huom.)

Tällä tavalla Timonen ainakin esittelee oman sivistyneisyytensä tason, mutta samalla jotkut lukijat saattavat jäädä miettimään, onko tämä kaikki ihan tarpeellista. Toisaalta sitten taas kirja on aivan loistava hakuteos. Filmografiassa oli tosin voinut olla vielä viittaukset sivunumeroihin, joissa elokuva mainitaan. Toki sisällysluettelosta selviää helposti, missä kohtaa kukin elokuva analysoidaan, mutta kirjassa on kuitenkin jatkuvasti ristiinviittauksia elokuvien välillä.

Mitä uutta kirjassa sitten on? Faktat ovat faktoja (mikäli John Fordin – tunnetun valehtelijan – kohdalla niin voi sanoa), ja sillä saralla tässä ei juuri uutta ole, mikäli on aiheeseen aiemmin perehtynyt. Muiden elokuva-alan toimijoiden esittelyt sen sijaan takuulla tuovat uutta tietoa elokuvavisojen kuninkaillekin. Esseet elokuvista auttavat niiden syvempään ymmärtämiseen, ja se on näissä kirjoissa kaiken suola. Yllättävintä oli John Fordin homoseksuaalisuuden – mikä kirjojen lukemisen jälkeen vaikuttaa kiistattomalta tosiasialta – varsin suorasukainen esille tuominen.

Timosen teokset ovat elokuva- ja westernintoilijoille mahtava yllyke palata vanhojen tuttujen klassikoiden pariin sekä etsiä käsiinsä puuttuvat mestariteokset, kun tietämys niistä on kasvanut ja niiden merkitys on kristallisoitunut. Kirjat siis tekevät juuri sen tehtävän, minkä tämäntyylisten teosten parhaimmillaan kuuluukin tehdä. Harmi vain, että iloa näistä kirjoista on enintään viidelle miljoonalle maapallomme asukkaalle. Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla odottaman Timosen seuraavia teoksia.

Janne Viitala

Räppärin voimakas intiaaniromaani

Seppo Lampela: Geronimo. 255 s. Johnny Kniga. 

Apassipäällikkö Geronimo johti intiaanikapinallisten joukkoa sissisodassa Yhdysvaltojen liittovaltiota vastaan 1880-luvulla. Tositapahtumiin pohjautuva Geronimo kertoo tuosta karusta kamppailusta ja siihen osallistuneista. Kirjan on kirjoittanut Seppo Lampela, yksi suomalaisen rap-musiikin pioneereista.

Geronimon päähenkilö on intiaaniasiamies William Prescott, joka päätyy tarinan alussa Geronimon kapinallisjoukon panttivangiksi. Valkoisten vanhempien adoptoima nuorukainen on vieraantunut intiaanitaustastaan. Hän jumittuu apassikapinallisten joukkoon ja tarinan edetessä menettää asteittain halunsa palata Yhdysvaltojen liittovaltion kansalaiseksi. Sidoksia kapinallisryhmään solmiutuu liikaa. 

Takaumaosuudet kertovat Geronimon radikalisoitumisesta ja noususta kapinallisjohtajaksi. Intiaanien epäluottamus valkoisia kohtaan versoo petoksista, väärinymmärryksistä ja eräiden valkoihoisten rasisminsekaisesta ahneudesta. Takaumissa suuressa roolissa on historiallinen apassipäällikkö Punaiset Hihat.

Intiaanien ryöstöretket ovat täyttä raakalaismaisuutta siviiliuhreineen ja lapsentappoineen. Yksi teoksen ansioista on myös hankaliin näkökulmiin pureutuminen. Teos ei arvota eri osapuolten sodankäyntimetodeja, vaan lähinnä kuvaa tapahtumia ja hahmojen mielenliikkeitä. Väkivallan tanssi on molemminpuolinen.

Lampela on rap-lyriikoissaan kuvannut sosiaalisesti syrjään jääneiden arkea. Biisit kritisoivat valtarakenteita, asteittaista oikeusvaltion murtumista ja yksilön asemaa koneiston rattaissa. Taiteilijanimiä ovat olleet muun muassa Steen1, Liekehtivä Sikiö ja Kale. Miehen räppäystä voinut kuulla myös yhtyeissä kuten Steen1 Orkestra ja Petettyjen Puolue.

Geronimon suuri vahvuus onkin tekstin soljuvuus, josta voi nähdä Lampelan taustan rap-artistina. Rytmitys ja kielikuvat tuovat lukukokemukseen hypnoottisen poljennon. Mukana on myös kielioppivirheitä ja joitain aikakauden immersiota nakertavia sanavalintoja, mutta ei niin paljoa, että tunnelma rikkoutuisi.

Pienestä hiomattomuudesta huolimatta Geronimo oli voimakkaan positiivinen lukukokemus, jota voi suositella aiheesta ja ihmiselon synkkyydestä kiinnostuneille.

Miika Auvinen

Veteraanin uudet lännentarinat toimivat

Tapani Bagge: Savunsininen juna. Rikosnovelleja. 150 s. Aviador 2025. 

Tapani Bagge tiedetään laaja-alaiseksi ja osaavaksi kirjailijaksi. Häneltä on ilmestynyt kokoelma nimeltään Savunsininen juna. Kirjaan on koottu kuusitoista rikosnovellia, joista kolme on länkkärivetoista. Kaksi novelleista on alun perin julkaistu Ruudinsavussa. 

Ensimmäinen länkkäriosion novelleista on ”Billy the Kidin ensimmäinen kerta” (2022). Siinä Bagge kronikoi minäkertojaa käyttäen tämän Villin lännen pahamaineisen lainsuojattoman nuoruudesta. Tarina alkaa äidin kuolemasta Billyn ollessa 14-vuotias ja jäädessä orvoksi. Hieman yllättäen Billy ei joudu mieron tielle, vaan pääsee asumaan äitiään hoitaneen sairaanhoitajan perheeseen ja töihin tämän miehen hotelliin. Vapaa-ajallaan hän lukee paljon. Vaihtoehtotodellisuudessa voisi ajatella, että Billyn elämä olisi voinut lähteä menemään aivan toisinkin.

Mutta koska vaihtoehtotodellisuuksia ei ole, niin Billy päätyy tekemään pikkurikoksia ja pelaamaan uhkapelejä. Rikokset ja risainen elämä vain yltyvät yhä kovemmiksi ja novellin lopussa 17-vuotias Billy lunastaa novelliin valitun otsikon kahdellakin tavalla. Hän pääsee samana päivänä poikuudestaan ja suorittaa ensimmäisen tapponsa. Elämää hänellä on tässä vaiheessa jäljellä enää neljä vuotta.

Bagge käyttää tässä novellissa lyhyitä ja toteavia lauseita, jotka vievät elämäkertaa tehokkaasti eteenpäin. Tuloksena on napakka mutta kiinnostava ja värikäs tarina tästä Lännen legendasta.

Toinen novelleista on ”Juho Kaaponpoika Helapään joulusauna” (2017), joka sijoittuu legendaarisen FinnWestin maailmaan. Kyse on kevyestä nelisivuisesta hupailusta. Tarinassa nimihenkilö joutuu kiperään pinteeseen istuessaan kaikessa joulurauhassa ulkohuussissaan. Kohta huussin oveen tömähtää kivi ja sitä seuraa tuimempia terveisiä haulikosta ja revolvereista. Kun vielä liekit alkavat nuolla huussin seiniä, on Juho Kaaponpoika Helapäällä totisen kuumat oltavat. Vakava tilanne, pakinamainen käsittely ja nopea lukukokemus.

Länkkäriosion päättää kolmantena ”Hirttäkää Will Calhoun!”  (2024). Nyt kyseessä on huumorilla ryyditetty seikkailu, jossa päähenkilö, savolainen karjapaimen Kallos-Ville alias Will Calhoun, erehdytetään pakenemaan sheriffiä vääränlaiseen valepukuun sonnustautuneena. Kun juoni paljastuu Villelle, hän palaa selvittämään välinsä huiputtajan kanssa. Tarinassa seuraa loppua kohden tiuhaan juonenkäänteitä ennen asioiden selviämistä.

Savunsininen juna on kaiken kaikkiaan mainio kokoelma monenlaisia rikosnovelleja, ja nämä länkkäriaiheiset lukee joukossa mielellään.

Jyri Kontturi