Otteita australialaisia lännenpokkareita koskevasta artikkelista.Red Rock on Australian tunnetuimpia nähtävyyksiä eikä Remington tässä tapauksessa tarkoita revolveria, vaan legendaarista mekaanista kirjoituskonetta.
Tätä huojuvaa aasinsiltaa pääsemme sujuvasti aiheeseen ”australialaiset Villin Lännen kirjailijat”. Len Meares eli Marshall Grover on jo tullut tutuksi Ruudinsavun lukijoille, mutta paljon muitakin on.
Tästä on kiittäminen australialaista senaattori Donald Cameronia, joka vuonna 1939 huomasi, että ulkomainen kirjallisuus oli ajanut kotoperäisen australialaisen kirjallisuuden ahdinkoon. Väsättiin ulkomaisen kirjallisuuden maahantuontikielto, mutta kansa halusi edelleen lukea kevyttä viihdettä.
Kirjallisuuden kieltolaki lakkautettiin 1959, mutta sen aikana alkanut halpojen lehtien ja pokkarien buumi jatkui. Lännentarinoiden lisäksi kirjoitettiin tietysti paljon muutakin, mainittakoon esimerkiksi Suomessakin hyvin tunnettu Carter Brown. Syntyi myös uusia kustantamoja, joista 1953 perustettu edelleen toimiva Cleveland erikoistui lännenkirjallisuuteen.
Australialaisia lännenkirjailijoita
Tässä listassa on suurin osa Suomessa tunnetuimmista australialaisista lännenkirjailijoista ja heidän käyttämistään salanimistä. Lista ei tietenkään ole täydellinen.
Olen myös jättänyt pois niitä nimiä, joilta ei löydy suomennettuja teoksia kuudessa keskeisessä ”suomenaustralialaisessa” sarjassa, joista enemmän tuonnempana. Nämä ovat enimmäkseen (ellei kaikki) Clevelandin kirjailijoita. Muitakin kustantamoja toki oli, muun muassa vanhan ystävämme Marshall Groverin koti eli Horwitz Publications.
***
Gordon Clive Bleeck ansaitsee kunniamaininnan, koska hän pystyi sivutoimisesti luomaan laajan ja käsittämättömän monipuolisen tuotannon. Länkkäreiden lisäksi hän kirjoitti esimerkiksi urheilutarinoita monesta lajista, mukaan lukien jääkiekko! Kirjoittamisen lisäksi hän dokumentoi tuotantonsa todella tarkasti, mistä on ollut paljon hyötyä australialaisille tutkijoille.
Joidenkin lähteiden mukaan John Nelson on Bleeckin käyttämä nimi, toisten mukaan Len Mearesin. Lyön vetoa tämän jutun kirjoittamisesta saatavan palkkion Bleeckin puolesta, koska Nelsonilla ei kerta kaikkiaan ole Mearesin taiturimaista kepeyttä.
Suunnaton määrä sivuja
Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta emme tarkastele näitä teoskohtaisesti. Tähän on useita syitä. Ensimmäinen on se että kaikki täyttävät tehtävänsä Villin Lännen kertomuksena, jossa on kaikki tarvittava eikä mitään ylimääräistä. Ajatellaan esimerkiksi että
– mies ratsasti pieneen kaupunkiin keskipäivän polttavassa auringossa. Hänen varusteensa olivat nukkavierut ja kuluneet, ainoastaan naarmuisesta kotelosta näkyvän revolveri oli hyvin hoidettu. Pölyisen Stetsonin alta katselivat terävät silmät joilta ei jäänyt mitään näkemättä. Mies sitoi hevosensa puomiin kaupungin ainoan saluunan eteen ja tarkisti että se yltää vesikaukaloon. Hän käveli heiluriovella, katseli saluunaan niiden yli ja potkaisi ovet auki. Hän karjaisi tiskiin nojailevalle siivottomalle roikaleelle: ”Viimeinkin löysin sinut, Morrison! Olet hevosvaras ja murhaaja! Vedä aseesi ja tai pudota se!
Suunnilleen noin se menee. Perustarinassa ei paljon hienouksia tai vaihtelua esiinny eikä tarvitakaan. Mahdollisia juonikuvioita on rajallinen määrä, koska mahdollisia rikoksia ei ollut niin monta sorttia kuin nykyään. Verkkorikollisuutta esiintyi vain kalaisampien vesistöjen rannoilla, liikkeenjohdon konsultteja ei ollut ollenkaan ja poliitikkojakin oli vähemmän kuin nyt. Myös oikeudenkäyttö oli suoraviivaisempaa: ajoneuvon luvaton käyttöönotto eli hevosvarkaus ei silloin johtanut lieviin nuhteisiin, vaan hirteen.
Toinen ja tärkeämpi syy on se että näiltä kirjaillijoilta ei helposti löydy tunnistettavaa tyyliä tai persoonallisia ominaispiirteitä, joilla tekijän erottaisi toisesta, kuten esimerkiksi Groverin tunnistaa huumorista.
Kommentit
Lähetä kommentti