GODLESS - JUMALATONTA MENOA LÄNNESSÄ
Netflixille ilmestyi loppuvuodesta 2017 uusi seitsemänosainen länkkäriminisarja Godless. Sen on käsikirjoittanut ja ohjannut Scott Frank.
Frank (s. 1960) on aiemmin tunnettu lähinnä luottokäsikirjoittajana, joka on sovittanut taitavasti valkokankaalle sellaisia rikoskirjailijoita kuin Elmore Leonard (Get Shorty – Hyvä pätkä, Mieletön juttu), James Lee Burke (Taivaan vangit), Lawrence Block (Tanssi haudoilla) ja Charles Willeford (Hoke) tai tieteiskirjailija Philip K. Dickiä (Minority Report).
Hänen alkuperäiskäsikirjoituksensa eivät ole olleet yhtä innostavia. Paras niitä on ehkä ollut läpimurtoteos Pikku mies Tate. Samana vuonna 1991 teattereihin tullut Murha menneisyydestä maistui lähinnä pastissilta.
Ohjaajana Frank aloitti 2007 rikosfilmillä Lookout, oman käsikirjoituksensa pohjalta. Elokuvan katsoi sujuvasti, mutta päähenkilön nuoruutta lukuun ottamatta siitä ei jäänyt ihmeempää muistijälkeä. Sittemmin hän on ohjannut Tanssin haudoilla ja Hoken, joista kumpikaan ei ole ollut suuri menestys.
Länkkäri Godless on Frankilla ollut tekeillä jo 2000-luvun alusta saakka, ensin elokuvakäsikirjoituksena. Hän tarjosi sitä 2003 Steven Soderberghin ohjattavaksi, mutta tämä torjui sen koska ei tiennyt mitään hevosista. Vuosien varrella Frank koetti saada hanketta liikkeelle, mutta se onnistui vasta Netflixin myötä ja seitsemänosaiseksi minisarjaksi laajennettuna. Soderbergh toimi tuottajana.
Sarja näyttää komealta. Siihen on taatusti uponnut paljon rahaa, ja kuvakulmat on mietitty viimeisen päälle. Lavasteet ja rekvisiitta ovat aidon näköisiä. Myös monet näyttelijäsuoritukset ovat hienoja. Hyviä hahmoja, dialogeja ja kohtauksia riittää, eikä toiminnassa säästellä. Ikävä kyllä käsikirjoitus ei kokonaisuutena ole aivan huipputasoa.
Tarina alkaa vahvasti. Sam Waterstonin esittämä seriffi John Cook löytää raiteilta suistetun junan, joka on ryöstetty ja kaikki matkustajat tapettu. Cook epäilee teosta Frank Griffinin koplaa. Griffin on todella häijy ja arvaamaton, raamatun lauseita viljelevä roisto, jota muhkeapartainen Jeff Daniels näyttelee antaumuksella.
Pian Griffinin pettänyt nuorempi roisto Roy Goode (Jack O’Connell) hoipertelee erämaasta nuoren lesken Alice Fletcherin (Michelle Dockery) tilalle, ja leski ampuu häntä kaulaan mutta hoivaa sitten kuntoon.
Läheisen La Bellen kaupungin lähes kaikki miehet ovat kuolleet kaivosonnettomuudessa. Naisten lisäksi jäljellä on vain vanhuksia, kuten sokeutuva seriffi, ja nuori asesankariksi hinkuva apulaisseriffi, joka on rakastunut läheisen mustien kylän Blackdomin tyttöön.
Sheriffi Bill McNuen (Scoot McNary) tarinaa kehitellään ensin mainiosti. Hän yrittää salata heikenneen näkönsä, löytää sitten silmälasit ja huomaa taas näkevänsä. Lopussa hän kuitenkin jättää lasit pois ja toteaa pärjäävänsä ilman niitä. Ikänäkö on pelkkä tahdon asia. Samanlaista holtittomuutta sarjan henkilötarinoissa on pitkin matkaa.
Juonilankoja on runsaasti ja Frank pitelee niitä varsin löysästi. Ihmisiä ammutaan vähän väliä, sitten taas ratsastetaan maisemassa tai pidetään monologia. Arkistakin työtä kuvataan jonkin verran. Tarina etenee lähinnä sattumien kautta.
Välillä esitellään uusia yhteisöjä, jotka sitten kohta tapetaan ja unohdetaan. Toisinaan toistetaan takaumina asioita, jotka on jo kerrottu muuten tai jotka eivät tuo tarinaan tai henkilöihin mitään oleellista uutta. Tuntuu hieman siltä kuin Frank olisi keinotekoisesti yrittänyt venyttää elokuvan mittaista tarinaa seitsemään tuntiin. Jotkin osat kestävät hädin tuskin 40 minuuttia, alku- ja päätösosa taas noin 80.
Viimeisen osan päätaistelua on venytetty naurettavuuksiin asti, ja konnien toiminta on siinä käsittämättömän typerää. Suuri osa heistä lähinnä istuu hevosen selässä pääkadulla ja odottaa, että heidät ammutaan.
Sarjan vastaanotto Amerikassa on ollut vaihtelevaa. Sitä on kehuttu, se on valittu 10 parhaan tv-sarjan listalle vuonna 2017 ja toistakin kautta on toivottu. Sitä ei kuitenkaan ilmeisesti tule, eikä ollut tarkoituskaan.
Sarjaa on myös kritisoitu kliseisistä hahmoista, naisten jäämisestä sivuosaan ja juonen aukoista. Eikä syyttä.
Hienoa kuitenkin, että Frank pääsi yrittämään. Länkkäri säilyy ja huipputeoksia syntyy vain, jos tekijät saavat tilaisuuksia. Ei 50-luvullakaan pelkkiä mestariteoksia tehty.
Tapani Bagge
Netflixille ilmestyi loppuvuodesta 2017 uusi seitsemänosainen länkkäriminisarja Godless. Sen on käsikirjoittanut ja ohjannut Scott Frank.
Frank (s. 1960) on aiemmin tunnettu lähinnä luottokäsikirjoittajana, joka on sovittanut taitavasti valkokankaalle sellaisia rikoskirjailijoita kuin Elmore Leonard (Get Shorty – Hyvä pätkä, Mieletön juttu), James Lee Burke (Taivaan vangit), Lawrence Block (Tanssi haudoilla) ja Charles Willeford (Hoke) tai tieteiskirjailija Philip K. Dickiä (Minority Report).
Hänen alkuperäiskäsikirjoituksensa eivät ole olleet yhtä innostavia. Paras niitä on ehkä ollut läpimurtoteos Pikku mies Tate. Samana vuonna 1991 teattereihin tullut Murha menneisyydestä maistui lähinnä pastissilta.
Ohjaajana Frank aloitti 2007 rikosfilmillä Lookout, oman käsikirjoituksensa pohjalta. Elokuvan katsoi sujuvasti, mutta päähenkilön nuoruutta lukuun ottamatta siitä ei jäänyt ihmeempää muistijälkeä. Sittemmin hän on ohjannut Tanssin haudoilla ja Hoken, joista kumpikaan ei ole ollut suuri menestys.
Länkkäri Godless on Frankilla ollut tekeillä jo 2000-luvun alusta saakka, ensin elokuvakäsikirjoituksena. Hän tarjosi sitä 2003 Steven Soderberghin ohjattavaksi, mutta tämä torjui sen koska ei tiennyt mitään hevosista. Vuosien varrella Frank koetti saada hanketta liikkeelle, mutta se onnistui vasta Netflixin myötä ja seitsemänosaiseksi minisarjaksi laajennettuna. Soderbergh toimi tuottajana.
Sarja näyttää komealta. Siihen on taatusti uponnut paljon rahaa, ja kuvakulmat on mietitty viimeisen päälle. Lavasteet ja rekvisiitta ovat aidon näköisiä. Myös monet näyttelijäsuoritukset ovat hienoja. Hyviä hahmoja, dialogeja ja kohtauksia riittää, eikä toiminnassa säästellä. Ikävä kyllä käsikirjoitus ei kokonaisuutena ole aivan huipputasoa.
Tarina alkaa vahvasti. Sam Waterstonin esittämä seriffi John Cook löytää raiteilta suistetun junan, joka on ryöstetty ja kaikki matkustajat tapettu. Cook epäilee teosta Frank Griffinin koplaa. Griffin on todella häijy ja arvaamaton, raamatun lauseita viljelevä roisto, jota muhkeapartainen Jeff Daniels näyttelee antaumuksella.
Pian Griffinin pettänyt nuorempi roisto Roy Goode (Jack O’Connell) hoipertelee erämaasta nuoren lesken Alice Fletcherin (Michelle Dockery) tilalle, ja leski ampuu häntä kaulaan mutta hoivaa sitten kuntoon.
Läheisen La Bellen kaupungin lähes kaikki miehet ovat kuolleet kaivosonnettomuudessa. Naisten lisäksi jäljellä on vain vanhuksia, kuten sokeutuva seriffi, ja nuori asesankariksi hinkuva apulaisseriffi, joka on rakastunut läheisen mustien kylän Blackdomin tyttöön.
Sheriffi Bill McNuen (Scoot McNary) tarinaa kehitellään ensin mainiosti. Hän yrittää salata heikenneen näkönsä, löytää sitten silmälasit ja huomaa taas näkevänsä. Lopussa hän kuitenkin jättää lasit pois ja toteaa pärjäävänsä ilman niitä. Ikänäkö on pelkkä tahdon asia. Samanlaista holtittomuutta sarjan henkilötarinoissa on pitkin matkaa.
Juonilankoja on runsaasti ja Frank pitelee niitä varsin löysästi. Ihmisiä ammutaan vähän väliä, sitten taas ratsastetaan maisemassa tai pidetään monologia. Arkistakin työtä kuvataan jonkin verran. Tarina etenee lähinnä sattumien kautta.
Välillä esitellään uusia yhteisöjä, jotka sitten kohta tapetaan ja unohdetaan. Toisinaan toistetaan takaumina asioita, jotka on jo kerrottu muuten tai jotka eivät tuo tarinaan tai henkilöihin mitään oleellista uutta. Tuntuu hieman siltä kuin Frank olisi keinotekoisesti yrittänyt venyttää elokuvan mittaista tarinaa seitsemään tuntiin. Jotkin osat kestävät hädin tuskin 40 minuuttia, alku- ja päätösosa taas noin 80.
Viimeisen osan päätaistelua on venytetty naurettavuuksiin asti, ja konnien toiminta on siinä käsittämättömän typerää. Suuri osa heistä lähinnä istuu hevosen selässä pääkadulla ja odottaa, että heidät ammutaan.
Sarjan vastaanotto Amerikassa on ollut vaihtelevaa. Sitä on kehuttu, se on valittu 10 parhaan tv-sarjan listalle vuonna 2017 ja toistakin kautta on toivottu. Sitä ei kuitenkaan ilmeisesti tule, eikä ollut tarkoituskaan.
Sarjaa on myös kritisoitu kliseisistä hahmoista, naisten jäämisestä sivuosaan ja juonen aukoista. Eikä syyttä.
Hienoa kuitenkin, että Frank pääsi yrittämään. Länkkäri säilyy ja huipputeoksia syntyy vain, jos tekijät saavat tilaisuuksia. Ei 50-luvullakaan pelkkiä mestariteoksia tehty.
Tapani Bagge
Kommentit
Lähetä kommentti